Olen antanut ajatusten hautua. Takki on tyhjä ja pää täynnä. Enkä nyt tarkoita vapun vaiheilla virrannutta kuohuviiniä. Loikoilen lontoolaisen hotellihuoneen sängyllä, kuuntelen hälytysajoneuvojen loputonta rallia Cromwell Roadilla ja tulostan työmuistini virtuaaliselle paperille.

PING Helsinki Business Festival. Miten kirjoittaa maailmanluokan tapahtumasta ilman, että sortuu ylisanoihin ja karahtaa heti ensimmäisessä lauseessa kliseiden karikolle? Ei oikein mitenkään. Jotkut osaavat, minä en. Siksi ajattelematta sen suuremmin, tässä se tulee – festariraportti. Bare with me.

Be better, braver and bolder – Ann Handley otti yleisön haltuun sadasosasekunnissa. Menestyäkseen markkinoinnin maailmassa on uskallettava tehdä asioita eri tavalla kuin muut, sillä tavallinen ei enää riitä. Turvallisuushakuisuus johtaa vain keskinkertaisuuteen, joka ei kiinnosta ketään. Menestyksen avaimet löytyvät mukavuusalueen ulkopuolelta, eivät tutusta ja turvallisesta tekemisestä, eivätkä ainakaan keski-iän ylittäneen markkinointijohtajan pölyttyneestä toimistosta. Handley elää kuten opettaa, olisipa se yhtä helppoa minullekin.

Futuristi Ilkka Halava puhui siitä minkä olen tiennyt jo kauan. Tai jos en faktisesti tiennyt, ainakin aavistanut tulevan. Olemme suuren muutoksen kynnyksellä. Työ sellaisena, kuin ennen 2000-lukua syntyneet sen tuntevat, tulee katoamaan. Tekoäly ja mekaaniset koneet hoitavat kaiken sen, mikä meistä on tylsää, rankkaa ja vastenmielistä. Ei enää kellokortteja, turhia kehityskeskusteluja tai näennäisen virkistäviä tyky-päiviä. Ei ahdistavia sunnuntai-iltoja työviikkoa odotellessa, eikä aamukampaa, josta katkoa piikkejä kesälomaa odotellessa.

Tulevaisuudessa on vain seitsenpäiväisiä viikonloppuja. Työpäiviä, jotka eivät tunnu työltä. Toimenkuvia, joiden sisällön jokainen voi rakentaa itse intohimonsa palasista, pienistä puroista, joista kasvaa suuri virta. Harrastuksesta tulee työ ja työstä harrastus. Eläkkeet jäävät historiaan, sillä työ ei enää samalla tavalla rasita ihmistä, mieltä ja kehoa. Allekirjoitan ja tavoittelen tätä itsekin, mutta silti pureskelen ennen kuin nielen.

Päivän hyödyllisin keskustelu (jos pientä kollegiaalista debattia Savusuolaa-blogin Janican kanssa ei lasketa) käytiin Veera Biancan houstaamassa pyöreässä pöydässä. Pöydän ympärillä puhuttiin suoraan rahasta, mediakorteista, yhteistyöehdotuksista ja -periaatteista. Myös ensimmäisessä rinnakkaissessiossa lyötiin pöytään lukuja. Häpeilemättä ja avoimesti. Hyvä niin, sillä mitä läpinäkyvämpää yhteistyö sisällöntuottajien ja brändien välillä on, sitä nopeammin pelisäännöt selkeytyvät ja ala kehittyy.

Mitä siis jäi käteen vappupallon, festaripassin ja puumapussin lisäksi, mikä kolisee mielessä vieläkin? Ei, se ei ole PINGviini, loistava kasvislounas eikä notkuva jälkiruokapöytä. Uudet ja vanhat kollegat olivat hekin valloittavia, sisältöyhteistyötapaamiset hedelmällisiä ja illan bileissä hyvä boogie. Päällimäisenä mielen maisemassa kelluu kuitenkin oman tekemisen oikeuttaminen. Se, etten välttämättä tarvitse keneltäkään taustatukea tavoitteilleni, hyväksyntää haaveilleni tai lupaa unelmilleni. Riittää, että uskon itse.

Minun reittini kulkee sammalmättäiden päällä, mustikanvarpujen joukossa, kovalla graniittikalliolla ja upottavalla rantahiekalla. En suostu silottelemaan matkaani käsitellyillä kuvilla, stailatuilla annoksilla tai epäaidoilla otoksilla. Taivallan mielummin kivikkoista tietä, sitä mikä on päällystetty liikuttavilla muistoilla, samaistuttavilla tarinoilla ja rehellisillä kokemuksilla. Se taival on suunnattoman paljon mielenkiintoisempi kuin kollegojen valmiiksi tallaama tasainen tie, vaikka se veisikin varmemmin perille. Harva menestysresepti on toistettavissa, siksi vertailemisessa ei ole mitään mieltä.

Ratkaisu saattaa osoittautua vääräksi, mutta heittäydyn silti ja kyseenalaistan kompromissit. Superstara Casey Neistatin tavoin tavoittelen sitä, mikä tuntuu mahdottomalta. Suljen korvani vanhempien ja varmasti viisaampien neuvoilta. Pidän kovan pääni ja kuuntelen paitsi teitä lukijoita, myös sitä hiljaisempaa ääntä, joka vahvistuu päivä päivältä. En ahtaudu turhiin muotteihin, vaan kannan itseni ja blogini ylpeydellä.

Kiitos PING Helsinki, kirkastit jälleen ajatukseni. Maali näkyy jo, eikä takakaarteessa ole ruuhkaa.

ps. Omien polkujen kulkijoita ja erilaisia bisnesfestaritarinoita löydät myös alla olevien linkkien takaa, lue ja innostu!

Itse Minna Mänttäri: Kultajakkuinen, ulkopuolinen
Mua lemmitkö vielä Kustaa: Asioita, joita en muista PING Helsingistä
Ku ite tekee: Se tavallinen ruokablogi
Missä olet Laura: Lue tämä, jos vihaat verkostoitumista
Veera Bianca: Koska elät vain kerran
Rimma + Laura: PING Helsinki 2017 sai aikaan blogi-identiteettikriisin

pps. Jos fanitat kaltaistani kulkijaa, voit käydä ilmiantamassa blogini vuosittaisen blogipalkintogaalan tuomaristolle täällä: The Blog Awards 2017. Huomaathan, että kaikkia kenttiä ei tarvitse täyttää, riittää, että kirjoitat vähintään yhteen. Kiitos äänestäsi! <3