Minä elän sanoista. Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla. Puhuakin osaan ja tulen ymmärretyksi, mutta usein lauseet pursuavat täytesanoja ja punainen lanka häviää rönsyjen sekaan. Sammakot loikkivat suustani pitkälle ja joskus pelkkä äänensävykin saattaa aiheuttaa väärinkäsityksiä. Jäsentäminen unohtuu ja välillä putoan itsekin kärryiltä. Kirjoittaessa on aikaa ajatella.
Myös rakkautta ilmaisen sanoilla. Kiitän, arvostan, kehun ja kannustan. Ihailen ääneen leveitä hartioita ja hyvin istuvia housuja. Toivotan hyvää työpäivää ja pyydän ajamaan varovasti. Kyselen miten päivä meni ja mikä fiilis on juuri nyt. Lähetän viestin mukana sydämiä ja suukkoja, kuin kouluikäinen konsanaan.
Vasta viime aikoina olen oppinut ymmärtämään, että meidän kahden rakkauden kielet eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Mies ilmaisee kiintymystään tekemällä, minun keinoni on kieli. Molempien sanavarastoon kuuluu onneksi kosketus, sillä ilman läheisyyttä en osaisi elää. Kaikki tavat ovat yhtä merkityksellisiä, kunhan ilmaisukeinon ensin tunnistaa.
Viikko sitten kirjoitin julkisen rakkaudentunnustuksen. Halusin antaa arvoa niille pienille arjen teoille, jotka tekevät päivistä piirun verran parempia, maanantaista sujuvampia ja huonoistakin hetkistä vähän siedettävämpiä. Palaute oli mykistävää.
Moni kiitteli vuolaasti, että kirjoitin näkyväksi arkeen upotetun rakkauden. Muutamassa kommentissa kuitenkin ihmeteltiin, onko luokseni muuttanut miespalvelija, kysyttiin, teenkö itse mitään arkemme eteen ja jopa pohdittiin, onko parisuhteemme todella niin yksipuolinen kuin mitä teksti antaa ymmärtää. Hyviä kysymyksiä, joihin vastasin, kuten asia on: palvelijaa ei ole näkynyt ja kyllä minäkin siivoan. Olen reisiä myöten rakkauden ihanassa suossa ja näytän sen omalla tavallani.
Eräs lukija peräänkuulutti arvoja. Ei yksin meidän parisuhteessamme, vaan yleisesti. Onko rakkaus ja parisuhde nykyaikana vain yhteisiä harrastuksia, matkustamista, ruokahifistelyä ja aktiviteetteja, eikö syvemmillä arvoilla ole enää merkitystä?
En osaa vastata koko yhteiskunnan puolesta, mutta sen tiedän, että juuri samankaltainen näkemys maailmasta yhdistää ainakin meitä. Yhteiset arvot ovat parisuhteen kulmakiviä, joita ilman jokin nurkka jatkuvasti repsottaa miten sattuu ja hiertää kivenä kengässä. Emme me tässä olisi, onnellisina ja tyytyväisinä, jos emme jakaisi samoja arvoja.
Jokin aika sitten kävimme sohvalla pötkötellessä keskustelun, joka lähti kysymyksestä: mitä sinä minussa arvostat? Luja lojaalius, rehellisyys ja ehdoton luottamus ovat edelleen suhteen kivijalka, eikä niitä ole tarvinnut missään suhteen vaiheessa koetella. Arvostamme ja kunnioitamme toistemme uravalintoja, tekemisiä ja mielipiteitä, tärkeää on myös kannustaminen ja henkinen tuki, johon nojata, kun maailma tuntuu kaatuvan päälle.
Elintärkeä on myös yhtenevä perhekäsitys. Kahden hengen perhe on yhtä arvokas kuin sellainen, jossa pienet jalat tömistävät parkettilattiaa tai murrosikäiset paiskovat ovia. Laajennettuun perheeseen kuuluvat sisarusten ja vanhempien lisäksi myös ystävät ja heidän lapsensa, joista monelle olemme kummeja.
Samankaltainen katsomus heijastuu tietysti kaikkeen mitä teemme: harrastuksiin, vapaa-ajan viettoon, arkiseen tekemiseen, kulutustapoihin ja tulevaisuuden suunnitteluun ja haaveisiin. Arvot ja aatteet kulkevat rivien välissä ohjaten jokapäiväistä elämää ja tapaa olla.
Ruokafilosofia tukee sekin yhteistä arvomaailmaa. Ostamme satokauden luomu- ja lähiruokaa, jätämme jalosteet kauppaan, leivomme leipämme itse, vältämme hävikkiä ja kierrätämme. Emme harrasta shoppailua, mutta maksamme mielellämme taidolla valmistetusta ravintolaruuasta ja kestävästä suomalaisesta muotoilusta.
Arvostamme molemmat puhdasta luontoa ja kestävää kuluttamista. Siksi suosimme vaatteissa ja tavaroissa uusiutuvia luonnonmateriaaleja, yritämme matkustaa ja retkeillä niin, ettemme kuormittaisi luontoa liikaa, liikumme jalan, fillarilla tai julkisilla, emme notku baareissa, vaan vietämme mielummin iltaa kotona ystävien kanssa. Eivät harrastukset, mieliteot ja yhteiset aktiviteetit sulje pois syvempiä arvoja, päinvastoin ne kulkevat käsi kädessä ainakin tässä taloudessa.
Ja kaiken tämän jälkeen on vielä muistutettava, että kyllä meilläkin kipupisteemme on. Ääntä korotetaan ja mykkäkouluakin vietetään. Minä neuvon ja mies ärsyyntyy. Koti lähentelee joskus kaatopaikkaa eikä parvekelaseja ole pesty kahteen vuoteen. Olemme kaukana täydellisistä, mutta yritämme parhaamme. Se riittää.
Ps. Näyttää siltä, että tiistait inspiroivat minut pohtimaan parisuhdettani. Olkoon sitten niin, ensi viikolle lupaan kehitellä jälleen uuden tekstin aiheesta. Toiveitakin saa esittää.
