Vilkaisen lämpömittaria, se näyttää 14 astetta pakkasta. Tuulen kanssa se tuntuu melkein 20 miinusasteelta. Puen alimmaiseksi merinovillaisen kerraston ja viisitoista vuotta vanhat fleecehousut. Villapaitaa en tarvitse, sillä untuvatakki lämmittää senkin edestä. Vielä raidalliset villasukat, ajan saatossa kulahtaneet kuorihousut, punaiset huopatossut, nahkarukkaset, itse kudottu kaulahuivi ja pipo, ja olen valmis paukkuvaan pakkaseen.
Lumi narskuu ja natisee huopikkaiden alla. Hanki häikäisee ja pienet timantit lumen pinnalla kimaltelevat auringossa. Siristelen silmiäni, sillä aurinkolasit unohtuivat lipaston laatikkoon. Ei niitä ennenkään ole tammikuussa tarvittu, sillä tähän aikaan vuodesta on yleensä pimeää ja harmaata. Pohjoinen puhaltaa posket punaisiksi, ja hiussuortuviin kertyy kuuraa kymmenessä minuutissa. Käsi kaivaa jo taskusta kännykkää, mutta mukavuudenhalu voittaa. Tässä viimassa näpit jäätyisivät ennen kuin ehtisin löytää oikean kuvakulman. Kuvaaminen saa jäädä seuraavaan kertaan.
Joku hiihtää jäällä. Sukset sahaavat umpihankea, koskematon lumivaippa suhisee ja sauvojen narina kaikuu saaren rannassa kohoavista kallioista. Pilkkivermeisiin pukeutuneiden miesten neuvonpito katkeaa, kun toinen heistä nostaa jäälle villisti sätkivän vonkaleen. Ohitseni harppoo nuori mies olallaan jääkiekkomaila ja hokkarit. Jää elää – se paukkuu, ritisee ja pitää meteliä itsestään.
Oli tarkoitus piipahtaa ulkona pikaisesti. Vilkaisen kännykän kelloa, aikaa on kulunut toista tuntia. Rintalastaa painava huoli on paennut pohjoisen puhurin matkaan. Keuhkoihin virtaa puhdasta ilmaa ja olo kevenee jokaisella askeleella. Oikeastaan ei ole kiire mihinkään, työt odottavat kyllä.
Olen keskellä metsää, mutta kolmen kilometrin päässä pääkaupungin keskustasta. Itäväylä humisee hiljaa jossain lumivaippaan kietoutuneiden koivujen takana. Huopatossu uppoaa puolimetriseen pakkaslumeen, enkä voi vastustaa kiusausta, vaan jätän jälkeeni lumienkelin. Näkökentän äärirajoilla liikkuu joku, ja ehdin nähdä vilauksen myyrästä, joka säntää kolosta toiseen. Lumessa on muitakin jälkiä, jäniksen ja jonkun toisen nelijalkaisen. Korkeasaaressa kiljahtaa riikinkukko.
Aurinko alkaa vaipua kohti horisonttia. Kaupungin siluetissa erottuvat Uspenskin kultainen sipuli, Johanneksen kirkon kaksi torina ja Senaatintorin kiiltävät kupolit. Sulassa sovussa pyhien rakennuksien kanssa nyökkäilevät lukuisat nosturit. Kaupunki kasvaa, mutta luonto pitää pintansa. On ihmeellistä asua niin lähellä, mutta kuitenkin riittävän kaukana.
Jäälle on tallattu suuri sydän. Jos uskaltaisin laskeutua jääkannen päälle, lisäisin sen sisään kahdeksan kirjainta. Sana alkaisi hoolla ja loppuisi iihin. Minun Helsinkini, tammikuinen talviparatiisini, käsittämättömän kaunis ja ainutlaatuinen.
