Läsnäolemisen sietämätön keveys – someriippuvaisen tunnustuksia

Pitäiskö sun laittaa se kännykkä jo pois? Mentäiskö jo nukkumaan? Mikä siellä nyt on niin tärkeää? Näihin kysymyksiin ynähdän poissaolevia vastauksia ilta toisensa jälkeen. Tai sitten selitän, kuinka ihan nopeasti vielä tarkistan tykkäysten määrän tai blogin kävijätilastot. Snäppejä selaan vessassa, jotten häiritsisi. Tiedän itsekin, että perusteluni ovat hataralla pohjalla, mutta silti jatkan samaan malliin.

Viime viikkoina paljon porua herättänyt Helsingin kaupungin kampanja kritisoi vanhempien välinpitämättömyyttä. Kun nenä on kiinni kännykässä, ympäristö häviää hetkeksi ja yhteys ympärillä oleviin ihmisiin katoaa. Kamppiksen toteutuksesta voidaan olla montaa mieltä, mutta sen ytimessä on epämiellyttävä totuus. Suurin osa meistä on koukussa.

Mainoskatkolla tartun automaattisesti kapulaan ja tarkistan notifikaatiot. Hiljaisena hetkenä käsi hamuaa huomaamatta puhelinta. Tavallisena iltana selaan facebookia, instagramia ja blogijuttuja vähintään puolen tunnin välein. Jokainen viesti, tykkäys ja kommentti palkitsee ja aiheuttaa dopamiiniryöpyn aivoissa, sanovat tutkijat. Oikeassa ovat. Kännykästä on tullut minulle turvariepu.

Välinpitämättömyys on vaarallinen vieras. Se ei tyydy varastamaan yhteistä aikaa vain vanhempien ja lasten väliltä, se kuokkii kolmantena pyöränä myös parisuhteessa. Kännykän sinertävässä hohteessa ei näe, kuule eikä kohtaa ketään. On vain loputon määrä ihankohtia, ootahetkiä, joojoota, epämääräisiä ynähdyksiä ja ärsyyntyneitä äännähdyksiä. Sitten ihmetellään miten yhteinen aika on niin kortilla, miksei koskaan tehdä yhdessä mitään?

Meillä on lipaston laatikossa vihko, johon kirjataan kotona rempallaan olevat tai muuten huomiota vaativat asiat sitä mukaa kun ne mieleen tulevat. Parvekkeen ikkunalasien pesu, kellarivaraston hyllyn asennus, kuvausalustojen nikkarointi ja maalaus, vaatekaapin sisällön karsiminen jne. Alkuvuodesta vihkoon lisättiin kohta ”somesäännöt”.

Mitään konkreettista emme ole vielä saaneet sovittua. Kesäloman mökkiviikkoina noudatimme puolen tunnin periaatetta, päivässä oli siis korkeintaan 30 minuutin somehetki. Muuna aikana oli lupa reagoida vain puhelimen soimiseen tai siihen saapuneeseen viestiin. Arjessa on yritetty jättää kännykät makuuhuoneen ulkopuolelle, vaihtelevin tuloksin. Viime päivinä on ollut puhetta että pitäisi asettaa jokin kellonaika, jonka jälkeen läppäri, tabletti ja puhelin on jätettävä rauhaan.

Somerajojen asettaminen on bloggaajalle vaikeaa. En todellakaan halua olla se, joka kaivaa puhelimen tai kameran esiin ensimmäisenä joka tilanteessa. Se, jonka peukalo liikkuu tauotta ja kasvoille heijastuu kelmeä valo kahvilan sohvalla tai ravintolan pöydässä, vaikka vastapäätä istuu tärkeä ystävä tai se ihanista ihanin. Kuvamateriaalia on kuitenkin kerättävä, ilman valokuvia ei ole ruokablogia eikä päivitetä muitakaan siihen liittyviä kanavia. Täytyy olla aktiivinen, vastata kommentteihin, lukea muiden blogeja ja tykätä kollegoiden kuvista.

Kun asioista tekee julkista, paine tehdä niille jotain kasvaa. Niin toivon tapahtuvan nytkin. Myönnän, että olen someriippuvainen. Tiedän sen ilman testiäkin. Tiedän myös, että käyttäytymiseni häiritsee toista tässä taloudessa asuvaa. En osaa mennä nukkumaan tarkistamatta päivän blogitilastoja, vaikka en todellakaan tee tuolla tiedolla mitään klo 23:45. Dopamiinipiikit ryöpsähtelevät aivoissani, kun instakuvalle satelee tykkäyksiä tai Facebook-päivitykselle peukkuja. Vuorokauden viimeiset tunnit voisi varmasti viettää toisellakin tavalla.

Someaddiktin muotokuva

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Pelkkä tahdon voima ei tunnu riittävän, tarvitaan konkreettisempia tapoja! Miten te olette onnistuneet rimpuilemaan irti ainaisesta älylaitteen hiplaamisesta?

ps. ruokatarinoihin ja keittokirjahaasteeseen palataan heti, kun pääsen täältä pohjoisesta takaisin piuhojen ja läppärin laturin luo. Malttakaa vielä hetki!