Rakkaimmat ystävät ovat perheellistyneet kiihtyvää vauhtia viimeisimpien vuosien aikana. Osa odottaa tälläkin hetkellä, muutama opettelee vauva-arkea vasta viikkojen kokemuksella, moni ihmettelee uhmaikäistä taaperoa. Elämä on hetkellisesti keskittynyt neljän seinän sisään ja lähikorttelien tuulisille kaduille, tuudittelemaan suurta ihmettä uneen.
Kaupungilla, metrossa ja busseissa kiinnitän huomiota vauvavatsoihin, niitä on paljon. Kuin kaikki kolmekymppiset naiset olisivat päättäneet lisääntyä yhtä aikaa. En pysy enää perässä – kenelle olikaan tulossa tyttö ja kuka jättikään sukupuolen selvittämättä? Laskettujen aikojen päivämäärät menevät iloisesti sekaisin, kun eroa on vain muutamia viikkoja. Kuuntelen pelkoja, jännitän mukana, kannustan ja tsemppaan. Kaikki menee varmasti hyvin, teistä tulee taitavat vanhemmat. Vaikka enhän minä tiedä, en ole perehtynyt pikkulapsiarkeen, en vauvojen vatsaongelmiin tai kasvamisen kehityskaareen. Olenhan vapaaehtoisesti lapseton.
Kahdestaan vietetyn itsenäisyyspäivän jälkimainingeissa en pääse ajatuksiani pakoon. Olen ulkopuolinen tai siltä se joulukuisena iltana kello yksitoista tuntuu. En uskalla puhua tuntemuksista ääneen tai kuormittaa aatoksillani ketään. Pidän sisälläni, sillä lähellä on paljon suurempiakin suruja ja musertavia murheita. Ruuhkavuosissa tarpovilla on muutakin ajateltavaa kuin minun ikäväni.
Älkää ymmärtäkö väärin, en missään nimessä halua syyllistää ketään. Olen onnellinen ystävieni puolesta, on mahtavaa, kun haaveista tulee totta. Ihmettelen vain ääneen tätä uutta elämänvaihetta, johon olemme huomaamattamme pudonneet. Ruuhkavuosien railoon, perheellisten piirin ulkopuolelle.
Silläkin uhalla, että nämä rivit tekevät minusta nostalgisen hölmön, lausun ne ääneen. Minulla on ikävä yhteisiä illanviettoja. Sellaisia, missä aika menettää merkityksensä, missä syödään niin, että ajatus kotiin lähtemisestä tuntuu mahdottomalta ajatukselta, missä hihitellään hilpeässä viinihiprakassa ja missä lähdetään hetken mielijohteesta lähikuppilaan kumisaappaissa ja kotimekossa ihan vain yhdelle.
Kaipaan illallisia, pöytää täynnä tärkeitä tyyppejä. Sitä hetkeä, kun takana on kolme tuntia kokkaamista, edessä ihana ilta ja neljä ruokalajia ja kädessä kuohuviinipullo, joka pian poksahtaa auki. Ravintoloissa syömistä, pitkiä keskusteluja, aamuöisiä tunnustuksia, seuraavan päivän brunsseja ja spontaaneja kutsuja. Kekkereitä, joita ei tarvitsisi suunnitella puolta vuotta etukäteen, jotta edes joku pääsisi paikalle.
Ja mökkiviikonloppuja. Saunaa, järveä tai avantoa. Yön yli ikikiukaan lempeässä lämmössä hautunutta uunipuuroa. Tiskivuoroja, jotka hoituvat jakamattakin. Hiekkakuoppaan haudattua rosvopaistia, valkosipuliperunoita ja vain hetkeä aiemmin metsästä kerättyjä puolukoita. Takkatulta ja tuntikausia kestäviä lautapelejä. Mustaksi kärventynyttä campingiä, tikun nokassa iltapalaksi paistettua.
Kaikki tämä kuuluu kyllä elooni edelleen, en minä elämästä nauttimista ole lopettanut. Kaveriporukka on vaan kutistunut kahteen. Kaksin mökkeilemme, kaksin istumme iltaa ja kaksin nautimme kolmesta ruokalajista, kuohuviinista ja keskusteluista. Sekin on ihanaa, tottakai. Pöydässä olisi kuitenkin tilaa kahdeksalle kestittävälle, villisti virtaaville ajatuksille, polveileville pakinoille, vuolaille viisauksille ja riivatun huonoille jutuille, mutta myös tavallisille kuulumisille, arkisille ajatuksille, kiusallisille kakkakertomuksille ja taaperoiden toilauksille. Elämälle.
Toki pöydässämme istuu myös parisuhteettomia kavereita, yhtä arvokkaita ja rakkaita kuin muutkin. Joskus on vain pakko päästä parantamaan maailmaa parisuhteessa painiskelevien kohtalotovereiden kanssa. Sitäpaitsi sinkuillakin on omat menonsa, joiden rinnalla mökkireissu parisuhteellisten seurassa ei välttämättä ole se houkuttelevin.
Tiedän, tiedän, nämä ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Tiedän myös, että kyllä ne pienet siitä kasvavat. Istuvat kohta viereiselle tuolille, kallistavat päätään ja pyytävät lisää. Ovelasti ketkuilevat itsensä suoraan jälkiruokalautasen ääreen ja lopulta uuvahtavat aikuisten tasaiseen puheensorinaan. Olen malttamaton, sillä siihen menee vielä vuosia. Mitä minä sillä aikaa teen? Kenet kutsun pöydän päähän parin tunnin varoitusajalla, kuka syö valurautapadassa hautuneet häränhännät, kenen eteen kannan ensimmäisistä raparpereista leivotun piirakan? Pitäisikö tässä alkaa etsimään uusia ruokaystäviä? Tai perustaa illalliskerho toistaiseksi tuntemattomien kanssa?
Tänään tarjolla olisi ollut tuttavien luomutilalla kasvatettua kyytönlihaa. Tuoreina kilon kappaleina, paisteiksi leikattuna. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kahdelle kilo on liikaa, eikä laatuliha mahdu pakastimeenkaan odottamaan seuraavaa ruuhkavuosikalenterissa avautuvaa mahdollisuutta isoon illalliseen.
Erilaiset elämänvaiheet erottavat, sanotaan. Aion käydä taistoon ilmiötä vastaan ja pitää ystävistäni kiinni vaikka väkisin. Kun ruokavieras ei kykene vuoren luo, on vuoren liikahdettava ruokavieraan luo. Otettava kauppakassit kantoon ja suunnattava ystävien ovelle. Vallattava heidän keittiönsä, raivattava pöydät ja lusikoitava lautasille rakkaudella valmistettua ruokaa ja toivottava, että jälkikasvu antaa isän ja äidin syödä. Vaikka vuorotellen.