Mitäkö mökkiläisen mielessä liikkuu? Voin kertoa, että liikaakin. Mistähän sitä pitäisi aloittaa?

Siitäkö, että hirvittää, kun sinilevähippuset leijuvat laiturin päässä jo kesäkuun kolmannella viikolla? Vai siitä, että ärsyttää, kun äärisäätilat moukaroivat maailmaa ja lehdissä kirjoitetaan kuinka helle viimeinkin hellii suomalaisia? Vai kenties siitä, että huolettaa, kun hyttysiä ja muita hyödyllisiä pörriäisiä tappavat laitteet tekevät todennäköisesti taas myyntiennätyksiä? Tai sittenkin siitä, että raivostuttaa, surettaa ja turhauttaa kaikki se, mitä mm. Yhdysvalloissa, Ukrainassa ja Oslossa tapahtuu?

Ehkä kuitenkin on parasta aloittaa hengittämällä syvään ja päästää pahimmat höyryt huolella ulos. Maailmantuskaa ei sillä saa sulatettua harteilta, mutta olo toivottavasti vähän helpottuu ja ahdistuskin hiukkasen hellittää.

Mielikuvissani mökki on kaukana kaikesta. Paha maailma makaa jossain muualla, siellä missä ei käen kukunta ja kuikan haikea huuto kuulu tai siellä missä laskeva aurinko ei maalaa taivasta vaaleanpunaiseksi vesiväreillä. Mutta eihän se niin mene. Mökkimaisema ei ole saari, vaikka sen vehreään vilttiin onkin helppo kääriytyä ja katsella kaukaa kuplan sisältä, kuinka tasa-arvosta joudutaan taistelemaan joka päivä, kuinka ilmastokriisi syvenee syvenemistään, kuinka kuudes sukupuuttoaalto kaataa luontoa ja kuinka sodat tuhoavat koteja muuallakin kuin Ukrainassa.

Totuus tulee vastaan laiturin päässä, kun tummavetinen järvi lämpenee parissa päivässä 30 asteeseeni ja leväkukinnot leviävät nopeammin kuin koskaan osasimme kuvitella. Totuus tiivistyy hikipisaroiksi selkään, kun sisälämpömittarin lukema ei laske yölläkään alle 24 asteen ja kukaan ei saa nukuttua ilman ilmastointia. Se kerääntyy lihakasoiksi juhannusta juhlivien ostoskärryihin ja esittäytyy epäonnistuneen sadon muodossa. Se näkyy sähkölaskussa, ruoan hinnassa, pikamuotikauppojen suosiossa ja kirpputorien kasvavissa vaatepinoissa.

En haluaisi pilata iloa, mutta minkäs teet. Olemme sahanneet oksaa, jolla istumme siihen pisteeseen, että hyssyttely ei enää auta. Ihminen ei luovu toivosta, mutta luonto saattaa luopua ihmisistä, jos kohtelemme maapalloa riittävän kauan kaltoin.

Viime viikolla, kun tukahduttava lämpöaalto saapui Suomeen, valtakunnallisella radiokanavalla hihkuttiin hienoa keliä. Saman iltapäivän aikana kaksi eri toimittajaa kepeästi kertoi, kuinka tämän päivän puna on huomisen bruna. Intian tappavasta kuumuudesta raportoidaan kuin ohimennen, ja samaan aikaan lehtiin painetaan kuvia kuumien kelien vesileikeistä ja auringonpalvonnasta. Onhan nyt sentään kesä!

En tahtoisi enää kertaakaan kuulla kenenkään ihannoivan tukahduttavan kuumia helteitä tai hehkuttavan somessa, kuinka kerrankin lomakelit osuivat kohdalleen. Pahoin pelkään, että tämä ei suinkaan lopu tähän, vaan korkeat lämpötilat ja muut äärisääilmiöt saavat vieläkin vakavampia muotoja, jotka vaikuttavat arkeemme ympäri vuoden. Sitäkin pelkään, ettei mökkeilyssä kohta enää ole mitään järkeä, kun järvet muuttuvat sinilevälautoiksi, hellevaroitus ja uhkaavat UV-säteilymäärät pakottavat sisätiloihin ja puutarhakin kuihtuu käristyskupolin alla.

Kun silmät ovat rävähtäneet auki, ei niitä voi enää sulkea, vaikka kuinka haluaisi niin tehdä. Kaikki liittyy kaikkeen, ja pienimmänkin perhosen siiveniskuilla on väliä. Siksi toivonkin, että aloittaisimme yhdessä viimeistään tänään. Olitpa sitten mökillä, maalla, kaupungissa, lomalla tai töissä, on elintärkeää toimia nyt, sillä huomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Vetoa päättäjiin, valitse lihan sijaan kasviksia jos pystyt, vaihda maitotuotteet kasvipohjaisiin jos voit, liiku kävellen, pyörällä tai julkisilla kulkuneuvoilla aina silloin kun se on mahdollista, vähennä sähkönkulutusta, matkusta maata pitkin, äläkä osta mitään turhaa, varsinkaan niitä T:llä alkavia tappokoneita. Rakenteisiinkin voi vaikuttaa omilla valinnoilla – valitaan siis viisaasti ja vastuullisesti, joka päivä!