Istun junassa matkalla Helsingistä Etelä-Savoon. Olen lunastanut muutamalla kympillä aitiopaikan, jonka ikkunan takana levittäytyy syyskuinen luonto käsittämättömässä kauneudessaan. Kiskot kiitävät kannaksella, jonka molemmin puolin kimmeltää Repovesi. Sininen taivas, vihreitä niittyjä, humisevia honkia, koivikkoja, puimureita kullankeltaisilla pelloilla, vanhoja asemarakennuksia, jokia, puroja ja koskia.
Tämä maa on täynnä maisemia, joita ei löydy mistään muualta. Vaaroja, kuruja, mäntymetsiä, kuusikoita, leveitä lakeuksia, suuria suoalueita, koskemattomia metsiä, tunturikoivikoita, puuttomia tuntureita ja pitkospuita, joiden ympärillä huokuu suopursun huumava tuoksu. Hillat on jo poimittu parempaan talteen, mutta karpalot vielä odottavat ottajiaan ja ensimmäisten pakkasöiden puraisua. Kurjet harjoittelevat lähtöä, joutsenet laulavat haikeita säveliään.
Juuri nyt kotimaanmatkailu on parasta mitä tiedän. Siksi hätkähdin Laura Frimanin kolumnin otsikkoa, enkä tainnut olla ainoa. Seurasin somessa vellovaa keskustelua ja ymmärsin molempia mielipiteitä. Tiedän silti tarkalleen millä puolella seison. Patsastelen siellä, missä maatilamajoitus panee parastaan, missä aamiaispuuro on haudutettu pehmeäksi varta vasten meitä varten ja missä tuoksuu vasta lämmitetty savusauna. Iloitsen asiakaspalvelusta, joka kumpuaa rakkaudesta kotiseutuun ja sen ruokakulttuuriin.
Seison kädet puuskassa kotiseutumuseon satavuotiailla portailla, ihailen harmaantuneita hirsiseiniä ja ihmettelen kohisevaa koskea, jonka kautta on virrannut vettä vuosisatojen ajan. Istun keskellä savolaista toria suu sokerilla kuorrutettuna ja tilaan vielä toisenkin lörtsyn. Ostan kotileipomossa riuskoin rantein leivottua ruisleipää ja pyydän pakettiin puoli kiloa Puruveden muikkuja. Tilaan tötteröjätskin, pysähdyn kahvilaan, jossa kaikki tehdään itse. Seisahdun vanhan kartanon seinille ripustetun modernin taiteen eteen, yövyn puuhun rakennetussa majassa ja kipristelen varpaitani Ärjänsaaren valkoisessa hiekassa. Hyppään maksuttoman kyläfillarin selkään ja melon peilityynen järven rantoja pitkin. Tuijotan öiselle taivaalla etsien revontulia, vedän jalkaani huopatossut ja lähden pulkkamäkeen.
Ei Suomi ole hirvittävä matkailumaa. Se on sydämellinen, palvelualtis ja persoonallinen. Saattaa olla, että historia ei vedä vertoja kreikkalaisille antiikkipylväille, ja voi hyvinkin olla, että italialaisetkin vetävät tässä kategoriassa pidemmän korren. Mutta tämän maan menneisyys, se on kirjoitettu meihin tavalla, joka saa sydämen hakkaamaan kiivaammin keskellä maalaismaisemaa. Se ei ole ahtaan luokkayhteiskunnan historiaa eikä ylimystön luoksepääsemättömiä linnoja ja lukaaleita. Suomen historia on muutaman sukupolven päässä, isoäitien äitien ja isoisoisien hallussa, hartiavoimin ja hiki selkää pitkin noruen rakennettuna.
Lienee jo tullut selväksi, että minun kokemukseni kotimaanmatkailusta ovat järjestään hyviä. Välillä intoudun käyttämään ylisanoja ja viljelen lauseissani loistavaa, mahtavaa, ihanaa, liikuttavaa ja joskus jopa unohtumatonta. Näkymä Jättiläisenmaan panoraamaikkunasta on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi silmieni eteen. Paukkupakkasissa koettu Kajaani jätti kulttuuritarjonnallaan lähtemättömän jäljen. Ihastuttava Kvarnbo Gästhem Ahvenanmaan itäkolkassa sai minut kyynelehtimään onnesta. Pessimismin päämajaksi brändätty Puolanka naurattaa vieläkin. Paltamolla majoitus kuitattiin kaivamalla kuoppa pihamaalle. Uuden pihavalon asennuksen jälkeen mukaamme pakattiin isännän ampumaa riistaa ja emännän keräämiä metsän antimia. Ruunaan koskilla mökkimajoitus oli turhankin yksinkertainen, mutta aamiainen ja asiantuntemuksella vedetty uskomaton koskenlasku perinteisellä puuveneellä korvasi heittämällä ohuen patjan ja huonosti nukutun yön. Kansallispuistot saavat minut häkeltymään aina uudelleen. Pohjoisen tuntureista en edes uskalla aloittaa, liikutun pelkästä ajatuksesta. Avarasta maisemasta, hiljaisuudesta ja kaamoksen sinisestä hämärästä.
Olen syönyt hyvin syrjäisissäkin Suomen kolkissa aina tunturilapista syvään itään ja leppoisalle länsirannikolle. Viimeisimpänä minut hurmattiin Mäntässä. Serlachiuksen taidemuseon yhteyteen pystytetyn ravintola Göstan menu viiniparituksineen oli melkoista makujen tykitystä alusta loppuun.
Myönnetään, kotimaanmatkailun markkinoinnissa on paljon parantamisen varaa. Piilotetut aarteet jäävät löytämättä, kun majoituksesta ei mainita missään, aukioloajat vaihtelevat ja ruokalistaakaan ei ehditä nettiin latoa. Palvelupakettien konseptointi on laiminlyöty, somekanavat unohdettu, tarinat jätetty kertomatta ja hinnoittelukin hihasta ravistettu. Ovetkin paiskataan säppiin jo heinäkuun lopulla. Elokuussa lomiaan viettävä matkailija saa tyytyä lappuihin luukulla ja joutuu kääntymään kolmikirjaimisen huoltoasemaketjun buffet-lounaiden puoleen. Opittavaa on, sitä ei käy kieltäminen.
Siitä huolimatta Suomineito kätkee helmoihinsa huolella säilytettyjä salaisuuksia. Seikkailuja, jotka odottavat sitä, joka ei tartu siihen ensimmäiseen ja ilmiselvään, vaan jaksaa pikkuisen penkoa.
Kun odotukset ovat korkealla, pettymyksiltä ei voi välttyä. Minulla on luultavasti erilainen käsitys siitä, mitä kotimaanmatkailu pitää sisällään. Matkustan yksin tai kaksin, eikä minulla ole kokemuksia lasten kanssa reissaamisesta. Viihdyn alkeellisemmissakin olosuhteissa, tyydyn vähään enkä odota muskeliveneitä, porealtaita, paksuja kylpytakkeja, pellavalakanoita, viiden tähden hotelleja enkä kultaisia hanoja. Luksus on minulle jotain aivan muuta. Se koostuu tarinoista, historian hiljaisesta havinasta, elämää nähneistä seinistä, hämäristä aittahuoneista, järvimaisemasta, luonnon käsittämättömästä kauneudesta, lempeistä löylyistä, rakkaudella valmistetusta ruoasta ja intohimonsa äärellä työtä tekevistä ihmisistä. Ja hyvästä seurasta. Sillä hyvässä seurassa ne huonommatkin kokemukset tuntuvat paremmilta. Kokeilkaa vaikka!
ps. Kuvat ovat kolmen päivän Keski-Suomen turneelta. Kiersimme Kangasniemen kautta Joutsaan, majoituimme Vaihelan tilalla, patikoimme Leivonmäen kansallispuistossa, tyydytimme (kulttuurin)nälän Mäntässä ja kaarsimme Jyväskylän ja Hankasalmen kautta takaisin mökkimaisemiin.
