Kun elää jo viidettä vuosikymmentä, on ehtinyt nähdä ja kokea kaikenlaista. Aika usein muiden hehkuttamia kokemuksia kuunnellessa tulee itsekseen todettua: been there, done that. Uusissa tilanteissa ja suurissakin tapahtumissa saatan ajatella, että tämänkö nyt piti pysäyttää, viihdyttää, liikuttaa ja ravistella? Ei tunnu niin sanotusti missään. Haukotuttaa korkeintaan.

Erityisesti yllä mainittu koskee isoilla areenoilla esiintyvien artistien keikkoja. Yleensä viimeistään ensimmäisen tunnin jälkeen särkee jalkoja, on nälkä, jano ja väsyttää. Vessaankin pitäisi päästä, mutta yleisön seasta on liian vaivalloista lähteä tunkemaan yhtään mihinkään. Edessä heiluu arvaamattomasti rivi 190-senttisiä nuoria miehiä, jotka ovat etkoilla nauttineet liian monta väkevän viinan ja energiajuoman sekoitusta. Päätä ja niskaa särkee, jalkapohjasta vetää suonta, kun artistin nähdäkseen pakko kurkottaa kaulaansa ja varvistella. Biisitkin ovat sulautuneet yhdeksi suureksi kakofoniseksi soundimatoksi.

Ehkäistäkseni keikkaketutusta olen vuosia sitten omaksunut toimivan strategian. Yleisömeren keskelle tai eturiviin tunkeminen ei kannata. Laitoja pitkin pääsee usein aivan etuosaan, myös 65 000 katsojaa vetävällä stadionilla. Laitamilla on väljempää ja hyvällä tuurilla saattaa päästä istumaan kaiteiden päälle. Soundit ovat ehkä toispuoleisemmat kuin miksauskopin rockpoliisien korvissa, mutta stressifaktori taas merkittävästi pienempi.

Näillä ennakkoasenteilla ja eväillä lähdin maanantaina Göteborgiin. Coldplay, yksi maailman kovimmista stadionbändeistä saapui Ulleville. A Head Full of Dreams -kiertuespektaakkelin hehkutettiin olevan vertaansa vailla. Onhan näitä nähty, ajattelen ja liityn loputtomaan ihmisvirtaan, joka valuu kohti areenaa. Olen henkisesti valmistautunut jonottamaan pitkään portille, turvatarkastukseen, juomapisteelle ja wc-tiloihin. Kaikki sujuu kuitenkin nopeasti ja ilman ylimääräiä mutkia. Ruotsalaiset osaavat tämänkin paremmin.

Kaljakarsinoita ei ole, sillä koko stadion on anniskelualuetta. Kenttäkatsomossa on useita baareja, joista saa myös naposteltavaa. Järjestysmiehillä ei ole tarvetta päteä kenellekään ja yleisökin osaa käyttäytyä. Ollaan joustavia kaikin puolin, avataan ekstrabaari ja käynti sisävessoihin kesken keikan, kun ymmärretään, että eturivistä on mahdotonta ehtiä stadionin ulkopuolella oleviin bajamajoihin missaamatta neljäsosaa keikasta. Sattumalta ekstrabaari on korkealla lavan viereisessä sivukatsomossa, jonne voi kivuta vapaasti ottamaan kuvia ja videota tai vain fiilistelemään ilman, että yksikään turvamies tulee rähisemään ja hätistämään pois.

Lämppärien esiintyessä teen huomioita. Ruotsalaiset ovat tennarikansaa. Ruotsalaiset huolehtivat, että kaikki näkevät, useammin kuin kerran minutkin huomioidaan (tuossa on tosi lyhyt tyttö, ei me sen eteen voida mennä). Ruotsalaiset miehet ovat kauniskasvoisia, usealla on kiharainen pörrötukka, kuin SKAMIN Jonaksella. Katseltuani viiden tunnin ajan kansankodin miestarjontaa, tajuan, että tässä maaottelussa Suomi voittaa. Suomalainen mies on rouheampi, kirveellä siististi veistetty, sopivan juro ja jollain tapaa miehekkäämpi ja siksi ihanampi.

Hymyilen koko keikan alusta loppuun. En muista koska viimeksi olen toivonut, ettei keikka loppuisi koskaan. En vilkuile kelloa kertaakaan. Ympärilläni näkyy onnellisia ruotsalaisia ihmisiä, olen todistamassa rakkauden juhlaa. Sateenkaaren värit ovat kaikkialla – lintujen ja tähtien muotoisissa konfeteissa, lavarakennelmissa, yleisön sekaan heitetyissä jätti-ilmapalloissa, valosuunnittelussa, ilotulituksissa, soittimien ympärille käärityissä kukkakoristeissa ja siinä rannekkeessa, joka vilkkuu jokaisen konserttivieraan ranteessa. En osaa sanoja, enkä tunnista läheskään kaikkia biisejä, mutta se ei haittaa. Koko stadion laulaa, taputtaa, itkee, hyppii, huutaa ja nauraa. Uskonnollisen hurmoksen sijaan ilmassa on aitoa iloa. Tuuli pyöräyttää ilmaan kentälle jo kertaalleen laskeutuneen konfettisateen ja mieli tanssii maailman mukana.

Sanotaan, että Coldplay bändinä on liian tavallinen, liian turvallinen ja jopa anonyymi. Aftonbladetin toimittaja väittää, että kukaan ei tunnistaisi, vaikka koko yhtye seisoisi mäkkärin jonossa. En voi allekirjoittaa. Chris Martin on läsnä. Lavalla on sellaista energiaa, joka ei jätä ketään kylmäksi tai huomiotta. Vaikka Coldplay tekee puolentoista vuoden kiertueellaan 120 keikkaa, ainakaan Ullevilla ei näy kyllästymisen merkkejä. Tämä ei ole pakollinen rutiinisuoritus, jonka vuorosanat koostuvat pelkästä yleisön kosiskelusta, vaan esiintymisen riemua, rakkautta ja lahjakkuutta. Sanokoot kriitikot mitä tahtovat.

On järjetöntä edes yrittää kirjoittaa keikasta, joka veti jalat alta. Oikeita sanoja, sellaisia uskottavia, on vaikea löytää. Siksi sanon enää tämän: mene vielä kun ehdit, koskaan ei tiedä mikä kiertue tai keikka on viimeinen. Coldplayn euroopankiertueen viimeinen keikka on Pariisissa 18.8. Saisikohan sinne vielä lippuja?