Yhteistyössä: Piriquita, Incomum & Câmara Municipal de Sintra
Yksi kiinnostavimmista nähtävyyksistä kohteessa kuin kohteessa on paikallinen ruokakauppa. Hyllyjen välissä vierähtää vartti jos toinenkin, etenkin kun ostoskoria kantaa insinööri. Tuntemattomia tuotteita ja umpioutoja raaka-aineita hiplaillaan hartaasti ja tutkaillaan sillä silmällä varsinkin silloin, kun majoituspaikkana on huoneisto omalla keittiöllä.
Vähintään yhtä kiinnostavaa on istahtaa kulmakuppilaan, lähimpään kahvilaan tai kortteliravintolaan. Pienelläkin kyläpahasella on usein oma erikoisuus, jota ei saa mistään muualta tai jos saa, siellä muualla se ei maistu yhtä hyvältä. Niin on myös Sintrassa.
Pastelaria Casa Piriquita – Sintran kuuluisin konditoria
Casa Piriquita sijaitsee Sintran vanhassa keskustassa. Oikeastaan tässä pitäisi käyttää monikkoa, sillä samaa nimeä kantavia pastelarioita on kaksi: Piriquita I ja II. Sintran vanhimmassa, palkituimmassa ja syystäkin kuuluisassa pastelariassa on pöllytetty jauhoja 156 vuoden ajan. Tiskin takansa seisoo jo viides sukupolvi.
1800-luvun lopulla Portugalin hallitsijahuoneen valtaistuinta kulutti Kaarle I. Hän, kuten muutkin valtakunnan silmäätekevät, vietti kesänsä vehreässä ja vilvoittavien vesien Sintrassa. Voin hyvin kuvitella kuninkaan kuljeskelemassa kuumuudelta piilossa, vihreiden kukkuloiden varjoisilla poluilla ja istumassa kesähuvilansa puutarhassa herkuttelemassa paikallisilla erikoisuuksilla, Queijadas de Sintra -leivoksilla.
Kuninkaan kannustamana otti Piriquitan omistajapariskunta haltuun hallitsijan lempileivosten reseptin. Tuorejuustosta, sokerista, munista, jauhoista ja kanelista leivottuja pieniä piiraita on käytetty keskiajalla myös maksuvälineinä, kertoo legenda.
Istumme Piriquitan terassilla, lämpömittari näyttää 12 astetta. Quiejadas de Sintran maku on muffinimainen, ulkokuori on rapea, sisus ihanan pehmeä. Kaneli erottuu selvästi, ja tulee jouluinen olo, vaikka ollaan jo yli maaliskuun puolivälin. Hörppään kuumaa teetä ja kiedon huivia tiukemmalle.
Tarina kertoo, että 80 vuotta myöhemmin, maailmansotien myllätessä Eurooppaa, Piriquitan perustajan lapsenlapsi selasi vanhoja keittokirjoja ja löysi Travesseiro-leivoksen reseptin. Uudesta tuotteesta tuli nopeasti hitti. Pitkänmallinen leivos kätkee taikinakuoren alle kermaisen munista, sokerista ja manteleista kokoon keitetyn silkkisen sisuksen. Täytteen resepti kulkee suvussa ja on edelleen erittäin salainen. Syntisen hyvää ja selvä suosikkini tähän mennessä. Nuoleskelen suupieliäni tyytyväisenä, samoin tekee seuralaiseni.
Eikä tässä vielä kaikki. Kolmannet leivokset saapuvat paperiin käärittyinä. Pastéis da Cruz Alta on saanut nimensä Sintran korkeimman huipun mukaan. Tämä ei olekaan ihan tavallinen torttu, sillä sen sisuksiin on leivottu tahna, joka sisältää munan ja sokerin lisäksi valkoisia papuja. Siis terveysruokaa!
Pastéis da Cruz Altan kohtaloksi koituu kiire. Kello käy ja meidän on aika lähteä kohti seuraavaa nähtävyyttä. Sujautan leivoksen käsilaukkuun ja unohdan sen sinne. Löydän litistyneen paperikäärön vasta pari päivää myöhemmin, mutta syön sen silti. Maku on ihan kelpo, mutta ei tietenkään tuoreen veroinen. On siis pakko matkustaa Sintraan toisenkin kerran.
Incomum by Luís Santos – rento valkoisten liinojen ravintola
Vaikka matkoilla mielelläni otan kantaakseni ravintolavastaavan viitan, olen iloinen, että tällä kertaa joku muu on tehnyt valinnan puolestani. Istumme keskellä vanhaa keskustaa sijaitsevan Incomumin pöytään yhdessä Sintran matkailutoimiston edustajan Susana Bulasin kanssa. Olen mukavuusalueeni ulkopuolella, illastamassa seurassa, jota en entuudestaan tunne.
Kiemurtelemme tuoleissamme ja näpelöimme puhelimiamme ensimmäiset minuutit. Minä piiloudun kameran taakse ja kierrän kuvaamassa ympäri toistaiseksi tyhjää ravintolaa. Harmittelen valaistusta, joka vaihtelee tilasta toiseen. En saa millään säädettyä valkotasapainoa oikeaksi, joten osa ruokakuvista jää todennäköisesti ottamatta.
Aperitiivin alkoholi alkaa lämmittää ja verryttää kielenkantoja vähitellen. Yhteinen sävel löytyy yllättävän nopeasti. Sintran ihailu, säätilan toteaminen ja muu small talk muuttuukin mielenkiintoiseksi keskusteluksi, enkä enää muista mikä tilanteessa etukäteen edes jännitti.
Pyydän keittiötä päättämään, mitä eteeni kannetaan. Kun kerron olevani kaikkiruokainen, tarjoilija melkein kapsahtaa kaulaani. Kun mainitsen viinin kelpaavan kaikissa väreissä, hän iskee hymyillen silmää ja huokaisee toivovansa, että kaikki asiakkaat olisivat yhtä helppoja. Palvelu on mainiota. Vähän flirttiä ja sopivasti silmäniskuja, ei lipevästi, vaan hyvällä huumorilla.
Alkupalaksi saapuu lohta ja vähän myöhemmin kampasimpukoita sienirisotolla. Jälkimmäinen annos on ihana, mutta niin täyttävä, ettei pääruuaksi tarjoiltu, tammenterhoilla ruokittu ibericopossu polentan ja simpukoiden kera meinaa upota vatsaan millään.
Paikalliset viinit on valittu taidolla, pääsen maistamaan punaista, valkoista ja vihreää, Douron laaksosta ja sen ulkopuolelta. Koska en edelleenkään osaa eritellä niiden vivahteita, jätän tähän vain viinipullojen kuvan. Asiantuntijat kommentoikoot halutessaan niiden ominaisuuksia.
Käymme läpi suomalaista ja portugalilaista ruokakulttuuria. Vertailemme työhistoriaamme, puhumme poikaystävistämme ja huomaamme haaveilevamme samanlaisista asioista. Keskustelemme naisten asemasta ja siitä, miten machokulttuuri jyllää edelleen eteläisessä Euroopassa. Suunta on kuulemma oikea, mutta tasa-arvo on silti lapsenkengissä.
Naisten odotetaan hoitavan koti kokonaan, sillä vain harva mies osallistuu kotitöihin. Äidit kasvattavat pojistaan edelleen perinteisiä miehiä. Palkkatasossa sukupuolien välillä on huima ero, mutta nuoret naiset osaavat onneksi jo vaatia yhtäläisiä oikeuksia. Toteamme yhteen ääneen, kuinka miehillä on pokkaa mainostaa osaamistaan, vaikka sitä ei olisikaan, ja kuinka naiset vähättelevät itseään, vaikka ovat pätevämpiä kuin miehet. Olemme yhtä mieltä siitä, että tulevaisuus on naisten.
Jälkiruuaksi pöytään tuodaan talon oma tiramisu, jonka ulkomuoto ei ehkä ole kaikista houkuttelevin. Maku on kuitenkin hyvä ja viiniksi suositeltu moscatel erinomaista. Illan päätteeksi Susana esittää kutsun. Olen tervetullut uudelleen Sintraan yhdessä poikaystäväni kanssa. Seuraavalla kerralla kokataan yhdessä, katsotaan jalkapalloa, vieraillaan viinitiloilla ja ihaillaan meren pauhua Euroopan läntisimmällä rantakalliolla. En tiedä kuinka tosissaan hän on, mutta päätän silti uskoa kysymyksen vilpittömyyteen. Palaan Sintraan taatusti toisenkin kerran. Kiitos Susana ja Incomumin ihana henkilökunta!
ps. Kuulin huhua, että kolmen ruokalajin lounas Incomumissa laihduttaa lompakkoa vain 11 euron verran. Siinä on kuulkaa hinta-laatusuhde jotakuinkin kohdallaan!
Leivokset ja illallisen tarjosivat Piriquita ja Incomum by Luís Santos, iso kiitos!
Lue myös: Satumainen Sintra, hurmaava Casa do Valle ja mystinen Quinta do Regaleira
