Liimasimme vuosi sitten oveen ”ei mainoksia”-tarran. Sen jälkeen postiluukku on kolahtanut lähinnä seurakunnan aviisien, SPR:n jäsenkirjeiden ja satunnaisten laskujen saapuessa. Lehtiä meille ei tule ja postikorttejakin harvakseltaan. Onneksi äiti ja siskot viitsivät vielä lomareissuiltaan niitä lähettää. Omin käsin kirjoitettu kortti tai kirje on ihana poikkeus tässä digitoituneessa maailmassa.
(Olisipa muuten joskus mahtavaa saada oikea käsinkirjoitettu kirje! Ensi vuonna, kun työn oravanpyörä hieman hidastuu, taidan kehittää jonkinlaisen kirjeprojektin.)
Sen vuoksi iloitsen suuresti jokaisesta (joulu)kortista, jonka kynnykseltäni löydän. Joulunalusviikolla töistä kotiin tuleminen jännittää, avaan oven varovasti ja kerään joulupostin eteisen matolta. Vaivalla itse väkerrettyjä, kuvissa tuttuja pikkutonttuja tai kauniita lumimaisemia. Joulukortit pääsevät kunniapaikalle, ensin ikkunalaudalle vieri viereen, myöhemmin mummilta perittyyn, seinällä roikkuvaan korttitaskuun.
Suomalaiset lähettivät viime vuonna yli 30 miljoonaa joulukorttia. Jos luvun jakaa kaikkien yli 15-vuotiaitten kesken, jokainen meistä ilahdutti lähimmäisiään 6,7 joulutervehdyksellä. Postin viime vuonna tekemän kyselytutkimuksen mukaan kortteja lähettävät erityisesti yli 35-vuotiaat, he postittivat joulukuussa keskimäärin 15 korttia tai enemmän.
Minun joulukorttilistallani on ollut parhaimmillaan yli 60 nimeä. Sukua ja ystäviä, siipan serkkuja ja entisiä työkavereita. Sittemmin listan on lyhentynyt, mutta edelleen tuntuu tärkeältä muistaa sellaisiakin ystäviä, joita ei syystä tai toisesta ole päässyt vuoden aikana tapaamaan.
Useina vuosina olen askarrellut korttini itse. Kerta toisensan jälkeen olen pähkinyt pääni puhki, sillä eihän samaa ideaa voi käyttää kuin kerran. On valokuvattu lumihangessa Tähtien sota -ukkeleita huopaiset minitonttulakit päässään, liimailtu joululaulujen nuotteja ja kiinnitetty korttiin kulkusia, leikelty jouluaiheisia akuankkoja, ripoteltu kimalletta kiiltokuvaenkeleihin ja ostettu vanhoja mustavalkoisia kortteja, jotka on varustettu punaisin somistein. Tai sitten on painettu kortteihin sormenjäljet ja taiteiltu omakuvia niiden päälle.
Jossain vaiheessa päätin tukea suomalaisia joulukorttitaiteilijoita ja ostin monena vuonna peräkkäin Virpi Pekkalan piirtämiä joulukortteja. Akateeminen kirjakauppa myi niitä pitkään kymmenen nipuissa, kunnes kortit poistuivat valikoimista. Piti palata askartelun pariin.
SPOILER ALERT! Jos olet joulukorttilistallani ja haluat yllättyä, älä lue tämän pidemmälle tai älä ainakaan katso kuvia!
Kaksi viikkoa sitten olin töissä Ateneumin joulumyyjäisissä ja aikani museokaupan korttihyllyä tuijoteltuani päätin tänä vuonna ostaa kortit sieltä. Matti Pikkujämsän nasevan nokkelat eläinkuvitukset ovat olleet mieleeni aina. Timo Mänttärin kaupunkijoulua kuvaavat kortit taas ovat uskomattoman kauniita ja henkivät nostalgista tunnelmaa. Helsinki, minun joulukaupunkini.
Mikä mahtaa olla joulukorttien kohtalo? Jäävätkö ne diginatiivien sukupolven jalkoihin? Toivon totisesti, että joulutervehdykset eivät vielä kymmeniin vuosiin ole katoavaa kansanperinnettä. Jos yhteiskunnan logistiset ratkaisut sen sallivat, aion ainakin minä lähettää vielä 95-vuotiaanakin. Vapisevin käsin ja huolella kuva-aiheeni valiten, muistellen niitä aikoja, jolloin jokainen suomalainen lähetti 6,7 joulukorttia joka joulu.