Pienen kylän ala-asteella jokainen oppilas piti vuorollaan aamunavauksen. Urkuharmooni soi, joskus laulettiin. Aamunavaustekstit kopioitiin punaisesta kirjasta, johon oli koottu kirjoituksia juuri tähän tarkoitukseen. Jännitin omaa vuoroani niin paljon, että poltin minulle valitun tekstin takan tulipesässä. Luulin pääseväni pälkähästä, mutta opettaja lykkäsi käteeni punaisen kirjan ja käski lukemaan suoraan siitä. Luin – posket punaisina, sydän hakaten ja ääni väristen.

Silloin ei tullut mieleeni, että vielä yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin jännitän edelleen. Jännitän uusia asioita. Jännitän sitä millaisen ensivaikutelman annan. Jännitän tilanteita, joissa en tiedä miten toimia. Jännitän, että mokaan. Jännitän toisten puolesta. Jännitän esiintymistä, ulkomaanmatkoja ja tilaisuuksia, joissa on paljon vieraita. Jännitän osaanko sitä, mitä minulta odotetaan.

Tämä viikko on ollut jännittävä. Lauseen voi käsittää väärin, sillä viikon tapahtumissa ei ole oikeastaan mitään jännittävää. Mutta jännitettävää, sitä on riittänyt liiankin paljon.

Reagoin jännitykseen fyysisesti. Päätä särkee, vatsassa möyrii ja sydän hakkaa niin, että koko ylävartalo tärähtelee sen mukana. Poskille nousee puna, kurkkuun pala ja kainalot hikoilevat kuin neljänkymmenen asteen helteessä. En kuule mitä toiset puhuvat, sillä yritän vain keskittyä hengittämiseen.

Niin tapahtui tiistaina, kun tapasin parikymmentä minulle entuudestaan tuntematonta ihmistä ensimmäistä kertaa. Tyyppejä, joita arvostan ja ihailenkin. Alansa osaajia, jotka ovat päässeet pitkälle, vaikka suurin osa heistä on reippaasti minua nuorempia. Ennen esittelykierrosta pulssi nousee ja jännityshiki kastelee kainalot, vaikka tiedostankin, että jännitysoireita ei todennäköisesti huomaa kukaan muu. Kun vuoroni tulee, höpötän, suustani hyppää sammakoita ja oikeat sanat jäävät sanomatta.

Niin tapahtui keskiviikkonakin, kun kokosimme viimeisiä kirjamessuille roudattavia kirjalaatikoita ja kamppeita. Onko nyt varmasti kaikki mukana, olenko unohtanut jotain tärkeää? Olen vuosittain vastuussa kustantamomme kirjamessuosallistumisen organisoinnista, osaston rakentamisesta, budjetin pitävyydestä, lavaohjelman ideoinnista, esiintyjien opastamisesta ja työvuorojen suunnittelusta. Joka vuosi jännitän messujen alkamista koko kropallani, vaikka tiedän, että kaikki sujuu kuten ennenkin. Silti jännitän, että epäonnistun.

Niin tapahtui myös torstaina, kun edessä oli elämäni ensimmäinen laulutunti. Seisoin oven takana ja odotin. Yritin hengittää hitaasti sisään ja ulos samalla kun kuuntelin edellisen oppilaan osaamista. Tiesin, että opettaja on hyvä ja lempeä, eikä minun tarvitse osata kaikkea heti. Silti jännitin niin, että ääni takertui kurkkuuni ja aukesi soimaan vasta viimeisen vartin aikana.

Niin tapahtui perjantaina, kun jännitin toimittamani kirjan tekijöiden esiintymistä kirjamessujen ohjelmalavalla. Jännitin toimiiko diashow, tuleeko kukaan kuuntelemaan, miten rajattu aika riittää ja tuleeko kaikki tarvittava sanotuksi. Vaikka tiesin, että kirjoittajat ovat tottuneita puhujia, käteni tärisivät esiintymisen aikana niin, että kuvaamani videotallenteen kuva ei pysy hetkeäkään paikallaan. Ja minä kuitenkin istuin yleisössä, en lavalla.

Niin tapahtuu todennäköisesti myös huomenna, kun vaihdan kirjamessujen näytteilleasettajakortin Viini ja Ruoka -messujen bloggaajapassiin ja valmistaudun keskustelemaan mahdollisista yhteistyökuvioista muutaman näytteilleasettajan kanssa. Tälläkään kertaa en oikein tiedä mitä jännitän, sillä osaan asiani ja voisin puhua ruuasta ja blogini ruokatarinoista loputtomiin. Vaikka fysiikka laittaa vastaan, tartun härkää sarvista ja avaan suuni.

Olen siis jännittäjä. Jännittäminen on inhimillistä ja se saattaa helpottaa iän myötä – tai sitten ei. Toistaiseksi jännittäminen on osa arkipäivääni, mutta onneksi sen kanssa pystyy elämään. Punaisin poskin, sydän tykyttäen ja syvään hengittäen.

ps. Jos sinäkin olet jännittäjä, lue myös Maaret Kallion osuva blogikirjoitus aiheesta.