Lunta pyryttää joka suunnasta. Ikkunan ulkopuolella lumiraja nousee ja lasin pintaan on muodostunut kuurankukkien seuraksi metsän siluetti. Pakkaslumi narskuu huopatossujen alle ja kansa puskee paksuihin takkeihin kääriytyneenä tuulta vasten. Latukonekuskit tekevät hiki hatussa töitä ja innokkaat hiihtäjät suksivat jonossa pitkin rantoja kiertäviä latu-uria. Helsingissä on leutojen vuosien jälkeen vihdoinkin oikea talvi. Puen villasukat jalkaan, kääriydyn lämpimään neuletakkiin ja kaivan kaapin perältä sauvasekoittimen. Kurkku-inkiväärishotti tekee terää ja piristää pakkaspäivänä.
Takana on viheliäinen vuosi, joka toi tullessaan roppakaupalla epävarmuutta. Mihinkään ei saanut mennä, eikä ketään nähdä. Neljän seinän sisällä nyhjääminen sai meidät tissuttelemaan tavallista enemmän. Yksi lasi ruoan kanssa ja toinen illalla sohvan nurkassa. Lasillisista tuli tapa, vaikka samalla tiedostinkin, että ensimmäinen riskiraja täyttyy naisella jo seitsemästä annoksesta viikossa – siis yhdestä lasillisesta päivässä. Mökillä kilisteltiin laituriskumpalla, skoolattiin keskipäivän gin & tonicilla ja hörpittiin saunakaljoja, syksyllä lasiin kaadettiin punaviiniä ja kohta alkoikin jo glögikausi. Joulu ja uusi vuosi ovatkin sitten ihan oma lukunsa.
Vuoden päättyessä olo oli tunkkainen, vireystila ankean puolella ja yöunet katkolla. Mies, joka ei yleensä suostu tinkimään saunaoluestaan missään tilanteessa, ehdotti yllättäen tipatonta tammikuuta. Minä suostuin mukisematta. Uskomme molemmat kohtuuteen kaikessa, mutta koronavuoden jälkeen tuntui siltä, että kohtuuden määritelmä oli saattanut vähän hämärtyä. Kohta on kaksi viikkoa tipatonta takana, eikä alkoholia ole ollut yhtään ikävä. Tunkkainen olotila on keventynyt, unen laatu on parantunut ja kilojakin on siinä sivussa kadonnut useampi. Liikuttukin kyllä on, lenkistä työpäivän jälkeen on tullut tarpeellinen siirtymärituaali duunihommista vapaalle.
Lumipyryssä taivaltamisen jälkeen, varpaat jäässä ja posket pakkasesta punehtuneina en enää lämmitä mukillista terästettyä glögiä, vaan huitaisen huiviin piristävän shotin. Sisäisen lämmikkeen ei tarvitse sisältää alkoholia, sillä inkivääri lämmittää vielä pitkään shotin kumoamisen jälkeenkin, ja sama efekti on kurkumallakin. Niinpä nyt sekoitellaankin raikas kurkku-inkiväärishotti!
Voit käyttää shottiin myös muita sitruksia, kuten klementiinejä tai satsumia, mutta tuplaa silloin pienempien sitrusten määrä. Greippimehu on tähän reseptiin liian tuju, mutta veriappelsiini maistuu varmasti hyvältä. Makeutta voit säädellä suuhusi sopivaksi, tällä kombolla kurkku-inkiväärishotti maistuu kirpeältä, eikä lainkaan makealta. Vegaanisen version reseptistä saa vaihtamalla hunajan esimerkiksi vaahterasiirappiin.
Kurkku-inkiväärishotti
2 appelsiinia
15 cm pala tuoretta kurkkua
4 cm tuoretta inkivääriä
1 rkl hunajaa
Kourallinen tuoretta minttua
Purista appelsiineista mehut. Kuori kurkku halutessasi ja pilko se pienemmiksi palasiksi. Raasta inkivääri ja nypi mintunlehdet varsistaan. Lykkää kaikki ainekset syvään kulhoon ja surauta sauvasekoittimella tai blenderillä sekaisin. Mitä kauemmin sekoitat, sitä sileämmän lopputuloksen saat. Kaada lasipulloon ja annostele siitä aamuisin shottilaseihin. Jos haluat lisää potkua, rouhaise shotin päälle kierros tai kaksi mustapippuria. Kurkku-inkiväärishotti säilyy puhtaassa pullossa ainakin viikon.
Mitä tapahtuu tipattoman tammikuun jälkeen, sitä en vielä tiedä. Valistunut arvaukseni on kuitenkin se, että jatkuvan tissuttelun korkki on kierretty tältä erää kiinni. Olut perjantain saunavuorolla, pieni lasi viiniä silloin tällöin ruuan kanssa, tärkeiden hetkien juhlistaminen sopivalla kuplivalla, lasillinen lauantai-iltana ja viinimenun maisteleminen ravintolaillallisilla riittänee juuri nyt. Se lienee vielä kohtuullista.
ps. Jos ihastuit kurkku-inkiväärishottiin, kokeile myös tätä verevän punaista veriappelsiini-kurkumaversiota!
