Minä olen surkea hiihtäjä. Lapsuusajan hiihtokilpailuissa sijoituin aina viimeiseksi, puskin maaliin pää punaisena ja hanskat litimärkinä hiestä. En muistele yksiäkään pakkopullakisoja lämmöllä. Silti omistan murtomaasukset. Siellä ne lepäävä kellarissa, kaiken muun tavaran takana, pölyisinä ja hyljättyinä.

Vaikka sukset ovatkin seisseet tämänkin talven varastossa, olen onnistunut kampemaan itseni ladulle jopa kahdesti. Pohjois-Karjalassa sauvoin kylmiltäni 8 kilometriä kaksi numeroa liian suurilla monoilla ja anoppiehdokkaan lipsuvilla lainasuksilla. Eilen sivakoin Sallatunturilla 17 kilometriä kaksi ja puoli numeroa liian suurilla monoilla ja siskon sinisillä peltosilla.

Ruuhitunturin lenkkiä oli tuumattu torstaille, sillä yöksi oli luvattu pientä pakkasta. Edeltävä päivä oli ollut kuusi astetta plussalla, joten aamulla oli odotettavissa todellinen lentokeli. Kerrankin ennuste oli oikeassa: lensin pyllylleni heti ensimetreillä. Frozen-Elsan jäälinnakin olisi kalvennut latupohjan jäisen pinnan rinnalla.

Pitoteipistä ei ollut ylämäissä mitään hyötyä, eikä liisterikään auttanut. Isä kokeili jopa havujen ja tuulen hangille pölläyttämän kaarnasilpun liimaamista pitovoiteeseen, ei jeesinyt sekään. Haaranousu veti sisäreidet piippuun, eikä luistelukaan onnistunut latujen väliin muodostuneella jääradalla. Niinpä naksautimme monot irti siteistä ja otimme sukset kantoon. Monojen pohjassa riitti pitoa.

Siinä missä ylämäessä lipsui, alamäessä tökki. Latu-urat olivat aurinkoisella suojakelillä painuneet niin syvälle, että leveät monot kinnasivat kiinni yöllä kivikovaksi jäätyneen ladun laitoihin. Jos kallisti molempia suksia yhtä aikaa sisäsyrjälle, helpotti hiukan. Jokainen vähänkin jyrkempi alamäki oli riski, joka saattoi nykäistä sunnuntaihiihtäjän ladulle pitkin pituuttaan.

Ruuhitunturin ladun varressa on Sotkan Ämmin lähde, joka pulppuaa raikasta vettä ympäri vuoden. Hiekkapohjaan muodostuu hypnotisoivia ympyröitä, jotka muuttavat jatkuvasti muotoaan. Lähteen vesi on kirkasta ja täysin juomakelpoista. Matkaa on takana parisen kilometriä, olen aivan hiessä ja vähennän vaatetusta. Ohutkin villapaita merinopoolon ja tuulenpitävän takin välissä on liikaa.

Hangasjärven laavun kohdalla pidettiin pieni tauko. Pohditutti, jaksammeko oikeasti kituuttaa kohti huippua, sinne matkaa oli vielä 4 kilometriä. Uunituoreiden, tuoksuvien munkkien ja höyryävien kaakaomukien kuvat silmissämme päätimme kuitenkin jatkaa matkaa. Huipulla meitä odotti Ruuhitunturin latukahvila.

Vastaan tuli turhaantuneita kohtalotovereita, joista jokainen oli valmis pistämään suksensa palasiksi ja polttamaan ne seuraavalla laavulla. Pito puuttui täysin. Me kapusimme sinnikkäästi kohti päämäärää, suomalaisella sisulla. Luovuttaminen ei käynyt enää pienessä mielessäkään.

Ruuhitunturin latukahvilan harmaa hirsiseinä ilmestyi lopulta näkyviin kirjaimellisesti puun takaa, yhtäkkiä ja yllättäen. Kahvilan tiskin takana meitä palveli yksi Aatsingin veljeksistä. Poromiehellä oli poromiehen lennokkaat jutut ja korillinen 45 minuuttia aiemmin paistettuja munkkeja.

Jos menomatka Ruuhitunturin huipulle on pelkkää nousua, paluu mökille on loivaa alamäkeä. Tai näin meille sanottiin. Kun vauhti parin kilometrin kuluttua alkoi kiihtyä, etelän ihmistä alkoi hirvittää. Peilijäisellä latu-uralla jarruttaminen oli lähes mahdotonta. Tiukimmassa mutkassa lensin kaaressa hankeen.

Kunnon kuperkeikan jälkeen löysin itseni makaamasta suksien päältä nurin niskoin. Mihinkään ei sattunut, joten vilkaisin nopeasti ylämäkeen, ettei kukaan ole laskemassa päälleni. Edellisessä kaarteessa makasi rähmällään isäni, sauva katkenneena ja kyynerpää ruvella. Vaarallista hommaa tämä hiihtäminen.

Sauva korjattiin lappilaisella neuvokkuudella. Läheinen kelopuu tarjosi sopivan suoran oksan, joka ujutettiin sauvan sisään. Hah, siitä sait, mister Murphy! Korjattu sauva kesti ongelmitta parin kilometrin päähän Siskelilammen kodalle, jossa onton sauvan sisään vuoltiin uusi oksa. Makkara maistui ja nuotio rätisi. Ulkona oli alkanut sataa lunta.

Poropuiston nurkilla metsästä lehahti eteemme kuukkeli tekemään tuttavuutta. Liekö ollut sama puolikesy yksilö, joka söi isäni kädestä Kontiokankaan laavulla pari päivää aiemmin. Utelias lintu sirkutteli ja seurasi meitä hetken herkkupalojen toivossa, mutta luovutti kuullessaan lähestyvän huskylauman haukunnan. Parin minuutin päästä useampi koiravaljakko kiisi ohitse kyydissään pilkkihaalareihin sonnustauneita ulkomaan eläviä.

Kahden kilometrin kuluttua pölähdimme Poropuiston pihaan. Etujoukoissa lykkinyt mökkinaapuri odotti jo parkkipaikalla autonsa kanssa. Takana oli 17 kilometriä lipsuvia nousuja ja horjuvia laskuja. Könysimme kaksipaikkaisen pakettiauton tavaratilaan. Laitontahan se oli kaikilla mittapuilla, mutta kaikkensa antaneille retkeläisille kelpasi se kyyti, mikä tarjolla oli.

En tiedä miten pääsin aamulla sängystä ylös. Vielä vähemmän tiedän, miten selviän 11 tunnin ajomatkasta, vaikka istunkin vain kyydissä. Olisi kannattanut verrytellä, kävellä iltalenkki tai edes venytellä muutama minuutti.

Ihmisen mieli on ihmeellinen ja itsensä voittaminen aina yhtä ihanaa. Kaikesta kivusta, särystä ja tuskan hiestä huolimatta edessä taitaa olla kellarikomeron siivoushetki. Ensi talvena ulkoilutan tunturissa omia suksiani.