Yhteistyössä: Visit Kotka-Hamina
Yöunet olivat jääneet lyhyiksi. Huitelin tiistaista perjantaihin Naantalissa Pyhän Birgitan oopperaseurueessa ja painoin pääni tyynyyn vasta puoli yhden aikaan lauantaina vastaisena yönä. Herätyskello soi ennen seitsemää, sillä kahdeksalta oli oltava Kiasman turistibussipysäkillä. Kotkan-Haminan seutu kutsui seikkailuun.
Lähdin matkaan reteästi ja henkseleitä paukutellen. Pressimatka ei velvoita kirjoittamaan, joten ajattelin julkaisevani vain instastoorin sieltä ja toisen täältä. Tägäileväni tahoja ja ihmisiä, sillä lailla kevyesti ja ilman suurempia ponnistuksia. Rankan lauluviikon jälkeen takki oli paitsi auki, myös tyhjää täynnä. Ja jos rehellisiä ollaan en odottanut yhtään mitään, ajatukset olivat jo sunnuntai-iltapäivässä, ja päiväunilla, joille aioin pötkähtää heti kotiin palattuani.
Sitten kävi niin, kuten usein käy, kun ennakko-odotuksia ei ole. Kotkan-Haminan seutu tai KotHam Adventure, joksi yönyliretkeä leikkisästi kutsuttiin, teki yllätyshyökkäyksen heti ensimmäisessä kohteessa. Merikeskus Vellamo loksautti leukani melkein sijoiltaan jo pelkällä arkkitehtuurillaan. Lisää leukojen loksuntaa oli kuultavissa sisätiloissa, kun oppaat kierrättivät meitä pitkin merimuseota. Näyttelyt ovat laajoja ja niihin tutustumiseen pitäisi todennäköisesti varata kokonainen päivä. Kuulostaa ihan minilomalta. Jospa tänä syksynä jätetäänkin jo perinteeksi muodostunut Pariisi väliin ja matkustetaan lähelle, Kotkaan?
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kertani Kotkassa (eikä muuten Haminassakaan, vaikka niin itselleni uskottelin). Historian hämäriin on pölyttynyt aikakausi, jolloin ensimmäinen avomieheni asui ja opiskeli näillä kulmilla. Muistot eivät ole mairittelevia, sillä silloin elettiin jo lopun alkua. Mieleen on pinttynyt karu opiskelijakämppä ja kiinalainen ravintola, jossa illastettuamme voin pahoin koko seuraavan yön. Muutamia vuosia myöhemmin olen piipahtanut ystäväni lukaalissa ja istunut Kotkan kirkossa läpi kolmituntisen kärsimysnäytelmän. Valoisana elokuun viikonloppuna kaupunki on kaukana mielikuvistani. Puistot kutsuvat piknikille ja satama syömään hullun halpaa, mutta samalla kaupungin parasta lohikeittoa. Meri on läsnä kaikkialla. Tajuan, etten voikaan ohittaa kaikkea näkemääni olankohautuksella, sillä tämä seutu alkaa vähitellen hiipiä ihoni alle.
Haminaan ei samanlaista suhdetta ole – tai niinhän minä luulin. Bussin ajaessa hitaasti pitkin ympyränmuotoisen asemakaavan katuja kuulen, kun pääni sisällä avautuu uusia yhteyksiä. Kun ohitamme reserviupseerikoulun massiivisen rakennuksen, suustani pääsee huudahdus. Minähän olen ollut täällä ennenkin! Yli 20 vuotta sitten seisoin tuolla hiekkakentällä päälläni iltapuku ja päässäni kampaajan taiteilema nuttura. RUK:n tanssiaiset olivat monipäiväinen spektaakkeli, jonne olin rekrytoinut myös muutaman opiskelukaverin daameiksi reserviupseereille, joilla ei omaa tyttöystävää ollut. Ohjelmallisessa iltajuhlassa edellä mainittu eksäni esitti Freddie Mercurya – nahkalippalakki päässä ja kurkku punaisten sukkahousujen lahkeessa. Voi hyvä luoja sentään. Tästähän on muotoutumassa varsinainen nostalgiatrippi.
Kauan en ehdi muistoissani märehtiä, sillä bussillinen vaikuttajia kaartaa kohti Kymijokea, jota kuulemma Suomen Amazoniksikin kutsutaan. Ohjelmassa on joogaa, koskenlaskentaa ja koskiuintia Erämys-Keisarinkoskien tiluksilla. Minä valitsen viimeisimmän, sillä kahta ensin mainittua olen männävuosina kokeillut. Jännittää niin vietävästi. Jännittää, onko vesi kylmää, jännittää, millaisiin kuohuihin meidät määrätään ja jännittää, jos olenkin ainoa, jota jännittää. Kun käy ilmi, ettei meillä olekaan luvattuja märkäpukuja käytössä, jännittää vieläkin enemmän. Kenkiäkin on vain isojalkaisille, mutta kuulemma pelkät sukat pitävät kosken kivillä ja kallioilla muutenkin paremmin.
Kypärät päässä ja pelastusliivit puettuina lastaamme itsemme suureen kumiveneeseen. Vesi tuntuu lämpimältä, yksi huolenaihe siis vähemmän. Kaikkia muitakin jännittää, en ole ainoa, joka kiemurtelee pelkästä koskiuinnin ajatuksestakin. Mars mukavuusalueelta ulos, siellä ne parhaimmat kokemukset odottavat. Kumivene kiinnitetään kosken partaalla olevaan tolppaan ja meidät tuupataan yli laidan. Vettä on vain puoleen sääreen ja sukat pitävät vedenalaisella kalliolla hyvin, kuten luvattu oli. Sitten heittäydymme virran vietäviksi, suoraan kuohuja päin. Vettä menee nenään ja korviin, kallion pinta raapii takapuolta. Haa, miten hauskaa! (koskiuinnin dronekuvat: Visit Kotka-Hamina, lähikuvat: Joni Helminen)
Pikaisen kuuman suihkun, nokipannukahvien ja ampiaisepisodien jälkeen matka jatkuu Harjun oppimiskeskuksen kartanomiljööseen. Illallinen odottaa jo vuonna 1816 rakennetussa ja museoviraston suojelemassa päärakennuksessa.
Ja jottei ilta loppuisi lyhyeen, köröttelemme ruokailun jälkeen vielä muutaman kilometrin matkan rantasaunalle, jossa meitä viihdyttää Noble Brass -vaskiviisikko. Janon sammuttavat paikallisen Takatalo & Tompuri -panimon tuotteet ja tunnelma on kuin kotibileissä sipsipusseja, karkkikulhoja ja limppareita myöten. Minä, maailman suurin vilukissa, uin kylmässä meressä kolme kertaa. Lauteilla tutustun uusiin ihmisiin ja höpötän vanhojen tuttujen kanssa. Tanssin letkajenkkaa ja laulan torvisoittokunnan mukana. Hymy on herkässä.
Eikä tässä suinkaan vielä kaikki. Paras on vielä edessäpäin. Ilmoittautuessani KotHam Adventureen valitsin toiselle päivälle aktiviteetiksi kalliolaskeutumisen. Pettymys oli suuri, kun ryhmä olikin jo täynnä. Minulle oli varattu paikka korsupiknikille. Ei kuulosta kovin mediaseksikkäältä, vai mitä? Niinhän sitä luulisi.
Virolahden Bunkkerimuseo on pieni, mutta vaikuttava. Heti kärkeen on myönnettävä erityismaininta oppaallemme, Erkki Rikkolalle, joka eläytyy Majuri Notzin rooliin pikkutarkkoja yksityiskohtia myöten. Museokierroksen jälkeen puemme yllemme autenttiset maastotakit ja heitämme selkään reput, joiden sisällä kolisevat metalliset mukit, pakit ja lusikkahaarukat. Majuri johdattaa meidät juoksuhautoja pitkin sisälle bunkkereihin ja korsuihin. Kuljemme Salpalinjaa myötäilevää Salpapolkua pitkin. Metsätietä reunustaa panssarivaunuesteeksi rakennettu, tonneja painavien kivien rivistö. Näissä maisemissa on liikkunut myös Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas.
1940-luvun ensimmäisinä vuosina rakennetulla Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Sen rakentamiseen osallistui noin 35 000 miestä ja 2000 lottaa, jotka huolehtivat muonituksesta. Yksin Virolahdella on 137 teräsbetonikorsua. Me, valiovaikuttajista koottu tiedotuskomppania, poikkeamme polulta metsään ja marssimme halki sammalmättäiden kohti majoituskorsua numero 115. Laskeudumme korsun ovelle köysikaiteeseen tukien ja astumme ovesta sisään.
Sisällä on hämärää, seuraamme lyhtyjen himmeää valoa syvemmälle kosteaan korsuun. Perimmäisessä huoneessa hääräävät lottapukuun sonnustautuneet Miia ja Emmi. Pöytään on katettu monenmoista sorttia karjalanpiirakoista porokeittoon, ja rieskasta pullapitkoon. Vegaanitkin on otettu huomioon. Kaivamme pakit esiin ja täytämme ne höyryävän kuumalla sopalla. Taas kerran olemattomat odotukseni ylitetään. En osannut kuvitella mitään lähellekään tämän kaltaista. Korsupiknikin sijaan kutsuisin tätä kokonaisvaltaiseksi elämykseksi. Melkein harmittaa niiden puolesta, jotka ovat valinneet toisin.
Jäljellä on enää kotimatka takaisin Helsinkiin. Bussissa käy tasainen puheensorina, ja somen kuvavirta täyttyy kovaa vauhtia kymäläisistä kokemuksista. Univeloista viis, KotHam Adventure koukutti kerrasta!
Vaikuttajille suunnatun #KotHamAdventure-seikkailun järjesti Visit Kotka-Hamina. Kiitos, kun sain olla mukana!