Matkasuunnitelma on summittainen. Muutama pakollinen pysähdys on kuitenkin alleviivattu ja merkitty tähdillä. Ne kaikki ovat luontokohteita. Metsä on kietonut meidät pauloihinsa, ja aiomme loikkia edellisvuoden lehtien liukastamilla kallioilla, kiipeillä juurakoiden valtaamilla pikkupoluilla, kuunnella metsän ääniä ja ihailla ihmeellisiä maisemia. Häämatka Kainuuseen on alkamaisillaan.
Ennen Kainuuta ihmettelemme iltapäivän ajan Pohjois-Karjalan luoteisinta kolkkaa. Kesäsateen kastelemat varvut pyyhkivät jalkojani joka askeleella. Sukat kastuvat litimäriksi, sillä vaelluskengän varsi on lyhyt ja kuorihousujen lahje vääränlainen.
Alkaa tihuuttaa vettä. Vedän hupun päähäni ja astelen päättäväisesti eteenpäin. UKK-reitin varrella piileskelevä Juuan Porttilouhi on kaikkien märkien askelten arvoinen. Laskeudumme rotkon pohjalle ja kiipeämme suurten kivien muodostaman portin alta. Tartumme puiden juurien kasvattamiin kahvoihin ja kuvittelemme, kuinka satoja vuosia sitten samaa reittiä ovat kulkeneet parantajat, käsivarsillaan sairaat ja vaivaiset. Luonnossa on voimaa.
Metsäautotien päässä puristan veden sukista ja asettelen ne kuivumaan anopilta lainassa olevan auton etuoven lokeron laidalle. Kaivan kassista vaihtosukat, sujautan ne jalkoihin ja olen valmis jatkamaan seuraavaan kohteeseen. Kainuun raja ylitetään kuutostietä pitkin.
Sotkamossa kierrämme vaaran taakse ja nousemme portaita pitkin sen päälle. Ahmimme suu sinisenä mustikoita, ja harmittelemme, ettei mukaan ole sattunut edes pientä pussia, johon marjoja kerätä. Seitsemästä kilometrista tulee kaksitoista, kun kävelemme järvenlaitaa Vuokattiin ja toista puolta takaisin. Oikoreitti vie meidät radanvarteen. Matkustajaliikenne ei näillä ratapölkyillä enää kulje, joten kävelemme pitkin kiskoja hyvän tovin. 18 000 askeleen jälkeen Haapalan illallinen maistuu harvinaisen hyvältä.
Hossassa oikea kenkä alkaa hiertää akillesjännettä. Kipuun turtuu, kun pysyy liikkeessä. Nousut ja laskut ovat Ölkyllä julman jyrkkiä. Puuskutan ja puhisen, ja siedätän korkeanpaikankammoani. Repussa odottavat voileivät, grillattava salaatti, suklaapatukka ja puolikas kuohuviinipullo.
Laavulla matka on vasta puolessa. Onneksi vaihtuvat vaaramaisemat ja jyrkät pudotukset pitävät pään kirkkaana ja mielen kurissa. Parkkipaikan häämöttäessä polun päässä tuuletan itseni ylittämiselle. Ajomatkalla yöpaikkaan lihakset eivät tunnu asettuvan olemiseen millään, onneksi en istu kuskin paikalla.
Säynäjänsuolla loikoilevat muina poroina valkoinen vaadin ja sarvipäinen uros vasoineen. Ne nostavat päätään kun keinahtelemme pitkospuilla eteenpäin. Paluumatkalla niitä ei enää näy, ovat varmasti etsineet rauhallisemman paikan. Suo on lintuharrastajien suosiossa, mutta meille kiikarittomille yksikään siivekäs ei suostu näyttäytymään. Jostain kaukaa sentään kuuluu kaakkurien kaikatus. Suopursut tuoksuvat niin, että päätä huimaa.
Suomussalmen Soiva metsä yllättää intensiivisyydellään. Tälläkin kertaa saamme tutustua kainuulaisten luovaan hulluuteen kahden kesken. Muita ihmisiä ei näy missään, seuranamme ovat vain kesäteatterin autiot lavasteet ja punaiseksi maalattu puhvetti. Paukutamme vasaroilla kongeja, penteleitä ja ukkospeltejä niin, että kangas kaikuu. Ääni kantaa kilometrien päähän vettä pitkin.
Niagaraa en (vielä) ole nähnyt, mutta Islannissa olen ihaillut suurien putouksien valtavaa voimaa. Pyhätunturin kainalossa sijaitsevan Pyhänkasteenputouksen virtausta olen todistanut vain talviaikaan, muita putouksia en sivistymättömänä tiennyt Suomessa edes olevan. Kunnes kohtaamme Puolangalla Hepokönkään, 24 metrin korkeudesta kuohuvan vesiputouksen. Paistamme putouksen pauhussa makkarat. Mies jututtaa kesäretkellä olevia teekkareita ja saa arvostusta osakseen kertomalla olevansa fuksi vuodelta 1996.
Häämatka Kainuuseen huipentuu Oulujärven Ärjänsaareen. Talkoilla järjestetty, maksuton taidefestivaali on houkutellut paikalle hippiheimoa, teatteriväkeä sekä meidän laillamme luontoon hurahtaneita matkalaisia. Hiekkaharju kasvaa luotisuoria mäntypuita, ja sen jyrkät rantatörmät kimaltelevat kilpaa auringon kanssa sadepilvien purjehtiessa kohti pohjoista. Maisemat syöpyvät verkkokalvoille, unohdumme metsäpoluille ja tuulenhuuhtomille törmille, emmekä ehdi esitykseen, jota varten olemme saarelle saapuneet.
Suomen kesä on ihmeellinen ja kotimaan luonto epätodellnen. Viisi päivää tuntuu kuukaudelta, ja kun seuraavana aamuna heräämme mökillä kurkien kailotukseen, tuntuu siltä, kuin olisimme nähneet maailman kauneinta unta.
Lue lisää Kainuusta: Kajaani – kulttuurikaupunki, jossa ei muka ole mitään nähtävää