Kun mittari näyttää aamulla 11 astetta, tuuli puhaltaa pohjoisesta ja ensimmäiset keltaiset lehdet laskeutuvat maahan, on kai pakko uskoa, että syksy tekee vääjäämättä tuloaan. On siis aika summata festarikesä 2017. Mitä rakastin, mihin vihastuin, kenen ääni vei jalat alta, kuka pyöräytteli sukkia jaloissani, kenellä oli parhaat jutut ja minkä ruokakojun edessä valui kuola?

Ilosaarirock, Joensuu

Rokkineitsyt sai vihdoin mahdollisuuden osallistua pohjois-karjalaiseen ilonpitoon, kun miehen joensuulainen veli kysyi puhelimessa ohimennen, josko meillä olisi tarvetta majoitukselle ja kolmen päivän lipuille. Huusin ”kyllä!” sellaisella voimakkuudella, että soittaja taatusti irvisti linjan toisessa päässä, vaikka luuria piteli korvallaan mies, enkä minä.

Neljän kilometrin matka majapaikasta festareille taittui lainafillareilla. Porteilla jonoa ei ollut nimeksikään ja jouduimme kumoamaan nestemäiset eväät kurkkuun kahdella kulauksella. Erinomaisen suositeltava systeemi muuten se rannekkeentarkastuksen ja turvatarkastuksen välinen etkoilualue!

Siskoni huikkasi paria päivää ennen festaria whatsapissa, että nähdään sitten Ilosaaressa. Minä naurahdin, että joo joo, nähdään ja nähdään, kuvitelmissani näin lähinnä liikaa ihmisiä, tuskaista tungosta, pullonkauloja ja pitkiä jonoja, joiden seasta on turha etsiä tuttuja kasvoja. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana törmäsimme osakuntakavereihin, sitten siskoon ja puoli tuntia myöhemmin serkkuihini.

Joensuun laulurinne kylpi auringossa ja Jenni Vartiainen keinui lavalla niin eteerisenä kuin vain Jenni Vartiainen voi. Teepaidalla tarkeni, vaikka vielä aamulla satoi vettä ja mittari näytti reilua kymmentä plusastetta. Ilosaaren on oltava ilmojen herrojen suojeluksessa tai sitten musiikista juopuneiden festarivieraiden alkoholipitoinen hengitysilma repii harmaana roikkuviin pilviin aukon joka ikinen vuosi.

Kuljimme keikalta toiselle, istuimme auringossa, seisoimme rokkipoliiseina mikseripöydän vierellä, hypimme hulluina, nauroimme huonolle huumorille, kuuntelimme Rag’n’Bone Manin samettisen synkkää ääntä, joka pyyhkäisi jalat altani ja hytkyimme Parov Stelarin omituisen, mutta ihanan elektroswingin tahtiin. Sitten tuli nälkä.

Ehkä olen tottunut liian hyvään tai ehkä minulla oli vain kriittinen päivä, mutta ruokatarjonta oli koko viikonlopun pahin pettymys. Surkea valikoima ankeita muurikkamättöjä ei vastaa nykykäsitystä festariruuasta. Oli joukossa onneksi muutama valopilkkukin, rovaniemeläinen(!) Roka ja paikallinen Local Bistro, jonka ruoat tosin loppuivat sunnuntaina kesken. Kerubin sapuskoista olin kuullut ennakkoon kehuja, mutta lötköt bataattiranut ja kuivat falafelipullat eivät vakuuttaneet millään mittarilla. Kun ihmettelin tilannetta ääneen minulle kerrottiin, etteivät trendikkäät ruokarekat ja katuruokakojut jaksa lähteä merta edemmäksi kalaan. Harmillista, mutta ymmärrettävää. Toivottavasti myös pohjoiskarjalaiset kokit innostuvat tulevina kesinä rakentamaan ruokarekkoja ja Ilosaarirockin ruokatarjonta monipuolistuu!

Nopein ja mukavin vessajono löytyi ison teltan takaa: jonoja oli vain yksi ja juttukavereitakin riitti. Vessakokemuksia vertailtiin ja vatsavaivojen oireita analysoitiin porukalla. Yksi käytännön toive järjestävälle organisaatiolle kuitenkin olisi: jos käsidesiastiat on tyhjennetty, vesipisteen yhteydessä on oltava saippuaa. Märät kädet ovat pahin mahdollinen pöpöjen leviämisalusta.

Viikonlopun kruunasivat keltaiset sadetakit, yhteislaulu ja Ultra Bra. Mikä ilo ja nautinto onkaan hoilata mukana, kun ympärille on sattunut kerääntymään puoliammattilaista muusikkojengiä, joka laulaa biisejä stemmoissa! Jokainen sana ja fraasi löytyivät minunkin lihasmuististani, sieltä minne tärkeät asiat tallentuvat.

Kiitän: Ilosaaren ihmettä, leppoisaa tunnelmaa, kompaktia kokoa, anniskelualueiden sijoittelua, festariseuraa, festarimajoitusta, sukupolvikokemusta, ruokailuvälineiden kierrätystä, Vesalaa ja Ultra Brata

Moitin: Epäsiisteyttä, luokatonta festariruokaa, mykkäkoulua, vessajonoja, saippuan ja käsidesin puutetta sekä uloskäynnin karjakäytävää.

Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski

Jos olen rehellinen (ja minähän olen), ennen tätä kesää tiesin Työväen musiikkitapahtumasta tasan kaksi asiaa. Yksi: se järjestetään Valkeakoskella, kaksi: osakuntalähtöinen Punatähdet on esiintynyt tapahtumassa vuonna nakki. Odotuksia ei siis ollut, päätin ottaa vastaan kaiken mitä annetaan.

Jo bussissa käteen lykättiin minipullo juhlajuomaa. Perillä odottivat aurinko ja pienimuotoiset avajaisjuhlallisuudet. Järvikalasoppaa, marjatilaviiniä, täytekakkua ja jälkiruokaviiniä, jota jalluksikin kutsutaan. Ympärillä kohosivat punatiiliset tehtaanpiiput, pitkät penkit notkuivat juhlaväkeä ja ohjelmakattaus oli yllättävän monipuolinen. Erityismaininnat virsi- ja viini-iltamalle, Tubeklubille sekä Ykspihlajan Kino-orkesterille!

Jos unohdetaan kutsuvierasavajaisten tarjoilut, ei musiikkitapahtuman ruokatarjonta ollut kovin häävi. Voihan toki olla, ettei näille festareille tulla hengailemaan koko päiväksi, vaan tehdään täsmäiskuja. Teoriaa tukee torstain keikkojen yleisö. Vielä puoli tuntia ennen Sannin keikkaa alue on tyhjillään, mutta kun artisti nousi lavalle, tanssilattia oli täynnä. Nälissäni päädyn lopulta maistamaan kiinalaista, ja nautin jokaisesta suupalasta. Ehkä vika olikin omissa asenteissani.

Bäkkärillä Pete Parkkonen, Heikki Silvennoinen ja Dave Lindholm jo availevat äänijänteitään, mutta artistejakin enemmän minua kiinnostaa seura. Istun ja kuuntelen, nyökyttelen, samaistun ja avaudun itsekin. Kiitos kesän parhaista keskusteluista, Laura.

Harmittelen, että olen ehtinyt sopia seuraaviksi päiviksi muuta menoa, sillä näissä kyläjuhlissa viettäisin mieluusti koko viikonlopun. Ja kai se on myönnettävä, että kun Pete tarttui mikrofoniin, saatoin vähän huutaa ja hyppiä, mutta sillä lailla hillitysti, tiedättehän.

Kiitän: rouheaa miljöötä, bussikuljetuksen eväitä, kylätunnelmaa, pahvisia ruokatarjottimia, posliinipyttyjä, virsien veisuuta, jälkiruokaviiniä, eturivin väljyyttä, syvällisiä keskusteluja ja Pete Parkkosta

Moitin: kylmää keliä, ravintolatarjonnan vähyyttä, välimatkoja ja Pete Parkkosta, joka ei ottanut paitaa päältänsä

Flow Festival, Helsinki

Toista kertaa peräkkäin tienasin kolmen päivän rannekkeeni talkootyöllä. Vaikka esiintyjäkaarti oli tänäkin vuonna täynnä tuntemattomia suuruuksia, takapihalla järjestettäviä bileitä ei voi jättää väliin. Ei siinäkään tapauksessa, että vuokraa oman kotinsa festarivieraille ja pyörii siskon nurkissa koko viikonlopun.

Flow Festivalista on vaikea kirjoittaa mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Puitteet ovat Suomen mittakaavassa ainutlaatuiset ja joka ikinen festarikoneiston osanen toimii kuin rasvattu. Jopa lauantaina alueelle vyörynyt ukkosmyrsky hanskattiin esimerkillisen hyvin, vaikka etkopussikaljoista juopuneet hipsterit saattoivat muuta väittää. Minut myräkkä yllätti matkalla mustalta teltalta pallolavalle.

Olin juuri julistanut instastoorissa uhmaavani ukkosrintamaa, kun harmaa seinä iski päin naamaa. Tungin itseni suojaan muovipalmun alle, Vinyl loungen nurkkaan. Katoksen oviaukko valutti vedet suoraan sandaaleilleni, mutta kännykkä ja käsilaukku sentään säilyivät kuivana. Kun sade hiukan hellitti, liityin kohti uloskäyntiä virtaavaan massaan ja asemoin itseni siskoni sohvalle kuivaan ja lämpimään. Niille sijoilleni jäin.

Sunnuntaina perehdytin kuusivuotiaan siskontytön festivaalitunnelmaan. Ensin glitteriä ohimolle ja sitten skidit-diskoon. Tosin lapsien mielestä parasta taisi olla suklaajäätelö ja skeittiparkki, jossa serkukset kuluttivat housunsa rikki ja itsensä uuvuksiin. Tätikin uuvutti itsensä siinä määrin, että poistui sunnuntaina alueelta näkemättä Frank Oceania.

Kukkarossa sitkeästi pysyttelevä Matti ujutti itsensä mukaan alueelle, joten ruokatarjonnan testaaminen rajoittui Kimchi & the Chicken Gangin Korea Town House Burgeriin. Kympin purilainen oli koottu Hoi sin -naudasta, punajuuri-kirby-slawsta, raparperiretiisistä ja wasabi-kimchi-majoneesista. Kuulostaa ihanalta, eikö? Pihvi oli kuitenkin liian tiivis ja kuiva, sämpylä höttöinen ja koko purilainen lähes jääkaappikylmä. Toteutus veti maton hyvän idean alta.

Iso kiitos festivaaliorganisaatiolle siitä, että eivät kasvattaneet myytävien lippujen määrää, vaikka festarialue olikin laajempi kuin koskaan. Suuria väkijoukkoja kammoavakin pystyi liikkumaan ja aina löytyi väljä spotti jostain. Mieleenpainuvimman musiikkielämyksen tarjosi tänä vuonna London Grammar, tuntematon bändi, jonka keikalle eksyin vahingossa.

Kiitän: Elämyksellistä ympäristöä, punaista puutarhaa, panttijärjestelmää, ukkosmyrskyä, samppanjabaaria, pallolavan kapasiteettia, perhesunnuntaita, lontoolaista kielioppia, lyhyitä vessajonoja, random-ystäviä, vapaaehtoisten organisointia, karonkkaa, Susannaa tiskin takana ja siskoa, joka asuu portteja vastapäätä.

Moitin: kallista ruokaa, hidasta turvatarkastusta ja ammattimaisia pantinkerääjiä.

Kesän paras festariruoka

Tuomariston kokous oli ennätyslyhyt. Noin kahdessa sekunnissa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, mihin osoitteeseen pysti ojennetaan. Päätös on poikkeuksellinen, sillä varsinaisesti tämä tapahtuma ei ole festari ollenkaan, vaikka täyttääkin monet festivaaleille asetetut kriteerit: alkoholia on ja aurinko paistaa.

Onneksi olkoon Savolaisen Osakunnan tervahöyryristeily ja pääkokki Noora Eilola! Valinta oli äärimmäisen helppo, vai mitä tuumaatte tästä vakuuttavasta ruokalistasta, jolla ruokittiin 100 osallistujaa ja joka toteutettiin alkeellisissa oloissa laivan pentterissä ja koulun suurtalouskeittiössä, jossa ei ollut edes uunia?

Tulinen linssikeitto, lehtikaali-tofunuudelit, suklaabanaanit, pannukakkubrunssi, uunipuuro sekä paistetut halloumit kaalisalaatin kera. Reissun ehdoton kohokohta oli Sappion luomutilan lahjoittamista lihoista kokatut kyytönlihatortillat. Tästä ei festarimättö parane. Ottakaahan opiksi Ilosaarirock ja Valkeakoski!