Se oikea – urbaani legenda vai totisinta totta?

Taannoin kävin ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miltä rakkaus tuntuu ja miltä sen pitäisi tuntua. Pitäisikö lieskojen lyödä ja intohimon iskeä kipinää ensitreffien ensimmäisillä minuuteilla? Vai olisiko viisaampaa antaa ystävyyden kasvaa rakkaudeksi? Entä jos rakkaus roihahtaa ensisilmäyksellä, hiipuuko se hiillokseksi samalla nopeudella?

Menetänkö jotain tai jäänkö jostain paitsi, jos kukaan ei ole koskaan vienyt minulta jalkoja alta, kysyi ystäväni. Hän halusi niin palavasti kokea hullun ja raastavan rakkauden, että harkitsi jopa eroa tutusta ja turvallisesta kumppanistaan, johon oli sitoutunut vuosia sitten alttarilla.

pariskunta rannalla

Ajatustenvaihdon jälkeen jäin miettimään, onko elokuvissa, kirjoissa ja naistenlehdissä hehkutettu romanttinen rakkaus vain median luoma illuusio, jota kohti pyrkimällä sivuutamme hitaasti kumppanuudeksi kasvavan parisuhteen ja päädymme vaihtamaan parisuhdetta kuin paitaa? Pakasta voi aina napata seuraavan, kun vanhasta katoaa jännitys ja uutuudenviehätys.

Ja mistä voi tietää, että siinä se nyt on, se oikea, toinen puoliskoni, elämäni suurin rakkaus, tähtiin kirjoitettu, kauan kaivattu puuttuva palanen? Ehkä ärsyttävin vastaus tuohon ikuisuuskysymykseen kuuluu: sen vaan tietää. Tämä selvä. Mutta mitä, jos ei tiedäkään? Mitä, jos siksi oikeaksi osoittautuukin tyyppi, joka tuntuukin ensin vihonviimeiseltä ja täysin väärältä? Mitä, jos kiinnostus herää vasta viikkojen päästä? Onko suhde silloin jotenkin vähempiarvoinen, kuin se vuosisadan rakkaustarina, joka alkaa ryminällä ja jonka ensimmäisessä lauseessa todetaan, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa astelen alttarille ja perustan perheen.

Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia. Saatan ihastua ihmisiin nopeasti, mutta rakastuminen on toinen juttu. Salama ei ole koskaan iskenyt kirkkaalta taivaalta, eivätkä galaksit ole räjähtäneet tapaamishetkellä. Vaikka kukaan ei koskaan olekaan saanut jalkojani veteläksi, pystyn aistimaan muutamassa minuutissa, onko kyseinen ihminen minun tyyppiäni. Enkä nyt tarkoita pelkästään deittailua, vaan uusia ihmisiä ylipäänsä.

tulppaanit

Kun 12 vuotta sitten istuin toista viikkoa uuden työpöytäni edessä, sisään asteli yksi kustantamon päälliköistä. Tulokkaat perehdytettiin talon toimintaan kierrättämällä heitä eri osastoilla ja minun oli määrä tavata myös kyseinen herra perehtyäkseni hänen toimialaansa. Mies tuli huoneeseen tapaamaan kolleegani ja samalla sopimaan tapaamisesta kanssani. Vielä täysin vieras tyyppi ehdotti aikaista aamua, johon minä reippaasti tokaisin, etten taida kyetä, tuona aamuna minulla todennäköisesti on krapula. Mies nauroi ääneen, sanoi ymmärtävänsä ja siirsi tapaamisen iltapäivälle.
Kun tapasimme uudelleen, hän kysyi, miten uskalsin puhua niin suoraan tuntemattomalle. Sanoin, että kuuntelin intuitiotani – elekielestä ja olemuksesta arvioin hänen olevan samalla kartalla.

Siltä minusta tuntui myös, kun kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kohtasin nykyisen rakkaani. Istuin baaripöydän toisella puolella ja huomasin ajattelevani, että tuo ihminen tuossa, puoli tuntia sitten tavattu, tajuaa juttujani, nauraa niille, nyökkäilee ja jatkaa jouhevasti lausetta, kuin näkisi suoraan pääni sisään. Siirsin hänet välittömästi kategoriaan ”mun tyypit”. Vaikkei treffeistä alkaisikaan elämänpituinen rakkausmatka, tiesin, että illasta tulisi varmasti mukava.

Intuitio oli oikeassa, mutta liekit lämpenivät hyvin hitaasti. En todellakaan tiennyt heti. Jos olisin hokenut itselleni ”kyllä sen sitten tietää” -mantraa, olisin kävellyt onneni ohi. Ymmärsin olla takertumatta epäolennaisiin yksityiskohtiin, katsoa pidemmälle ja olla kärsivällinen. Se kannatti. Rakkaus ei räiskähtänyt roihuihin yhtäkkiä ja yllättäen, vaan lämpö levisi jäseniin pikkuhiljaa. Kuin varkain kiintymys kasvoi, ja nyt 27 kuukautta myöhemmin olen rakkautta täynnä, ehkä täydempi kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin tullut viimeinkin kotiin.

pariskunta rannalla

Tapoja rakastua ja rakastaa on monia. Minä en kaipaa korkealle leiskuvia liekkejä, en hetken huumaa, en jatkuvaa paloa, enkä intohimoa, johon hukkua. En usko jääväni mistään paitsi, vaikka kukaan ei ole sulattanut sydäntäni sekunneissa. Siirappiset ja yliromanttiset kohtaukset jätän mielelläni valkokankaille ja harlekiiniromaaneihin. Niiden sijaan haluan tuntea oloni turvalliseksi, halutuksi ja rakastetuksi, haluan höystää parisuhteeni arjen romantiikalla ja rakastaa myötä- ja vastamäessä. Räiskiköön rakkaus polttavia kipinöitään toisaalla, me käperrymme sohvan nurkkaan toistemme kainaloon – onnellisina.

Ensimmäiset 366 päivää

Seuraavan kertomuksen jotkut teistä ovat kuulleet jo monta kertaa. Kerron sen silti, sillä tarinoita rakkaudesta ei tässä maailmassa ole koskaan liikaa.

Tapahtui 373 päivää sitten niin, että ystäväni kutsui itsensä kylään. Muutaman viinilasillisen jälkeen istuimme sohvalla ja hän kysyi voisinko näyttää sitä Tinderiä. Mikä se oikein on ja miten se toimii? Painotettakoon tässä, että ystäväni oli ja on edelleen onnellisesti naimisissa, eikä hänellä itsellään ollut mitään tarvetta deittisovelluksen käyttöön. Mutta utelias hän oli.

tinder

Avasin sovelluksen ja demosin. Analysoimme profiileja, ihmettelimme autojen ja oluttuoppien kuvia ja pyyhkäisimme enimmäkseen vasemmalle. Sitten tuli eteen iltahämärissä otettu kuva. Onko tuo purjevene? Tukkakin on silmillä, eikä kasvoista oikein saa selkoa. Saman hepun toisessa kuvassa oli setämiehen oloinen kaveri, päässä aurinkolasit ja lippalakki, ikää 37. Silmiä ei näkynyt tässäkään. Taustalla meri tai järvi, alla ilmeisesti jokin vesikulkuneuvo.

Profiiliteksti oli kirjoitettu hyvin, olisin voinut itse kirjoittaa samanlaisen. Ystävä kiinnitti huomiota yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin, niitä oli monta. Epäröin ääneen, koska otokset olivat sumeita ja epäselviä. Ystävä kannusti: nyt painat sitä sydäntä, ei sulla ole mitään hävittävää, ja hei, purjevene kuitenkin ja liikkeellä tositarkoituksella! Pienen painostuksen alaisena pyyhkäisin oikealle. Syntyi match.

Seuraavana päivänä sain mieheltä treffikutsun. Suoraa toimintaa, tykkäsin. En olisi jaksanut jutella viikkokausia ja rakentaa mielikuvaa ihmisestä, jota en välttämättä tule koskaan edes tapaamaan. Sovimme tärskyt parin päivän päähän torstaille. Mies keräsi lisäpisteitä ehdottamalla paikaksi ihan naapurissani olevaa olutravintolaa.

olutravintolassa

Terassilla minua vastassa oli leveä hymy, lämmin katse ja vilpitön halaus. Jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli selvää, että tapaisimme uudestaan. Aika lensi ja kun paikka suljettiin, jäimme jatkamaan juttua jäätävään kesäyöhön, sillä kumpikaan ei malttanut lähteä vielä kotiin. Puoli kahden aikaan hytisin villasukat jalassa peiton alla ja toivotin tekstiviestillä hyvää yötä. Vastaus tuli seuraavalla sekunnilla.

Kolmen päivän päästä seurasivat toiset treffit, sitten kolmannet ja lopulta juhannus, jonka vietimme kahden. Söimme, joimme ja loikoilimme lusikassa. Vaihdoimme suuria salaisuuksia vain huomataksemme, että pelkäsimme niiden paljastamista aivan turhaan. Toissapäivänä juhlimme ensimmäistä vuosipäiväämme, ruuan ja viinin äärellä, kuinkas muutenkaan.

image

Miten pienistä puroista syntyykään rakkauden suuri virta ja miten epäolennaisiin esteisiin takerrumme sitä kohti kulkiessamme. Yksi huono kuva, väärä sana tai kirjoitusvirhe voi johdattaa harhapolulle, jolta ei ilman ystäviä löydä kotiin. Kiitos Helena, ilman sinua emme olisi tässä.