Jos olisin saanut vapaasti valita, en todennäköisesti olisi lähtenyt kesäkuussa Espanjaan, enkä varsinkaan Fuengirolaan. Espanjan eteläisellä turistirannikolla on korvissani liian suomalainen kaiku. Mielikuvissani Espanjan aurinkorannikko on hotelleja ja lomaosakkeita, eläkepäiviään auringossa viettäviä ja golf-kentillä viihtyviä, iholtaan syvän ruskeita maanmiehiä- ja naisia. Ravintoloita, joiden suomenkielisillä listoilla on lihapullia, lohikeittoa ja lehtipihviä, kauppoja, joiden hyllyillä notkuvat karhu-oluet ja pandan lakritsipötköt. Päivätansseja ja tennistunteja. Ihan kuin Uuno Epsanjassa -elokuvassa.

Anoppiehdokas täyttää 70 vuotta kuitenkin vain kerran. Jos sankaritar haluaa juhlia pyöreitä Fuengirolassa, on ennakkoluulot heitettävä jorpakkoon ja lähdettävä matkaan. En varsinaisesti nauti aurinkolomailusta, rannalla löhöämisestä ja rantakuppiloissa notkumisesta, siksi ymppäsimme matkasuunnitelmaan viisi päivää Madridissa. Kaupungin sykkeestä ja ruokareissaajan kohokohdista myöhemmin lisää, tämän tarinan tapahtumapaikka on 600 kilometriä Madridista etelään. Kiinnittäkää turvavyöt ja varmistakaa, että selkänojat ovat yläasennossa, sillä nyt alkaa matka suomalaisen turistin mielenmaisemaan.

Seitsemän tunnin ja 17 euron bussimatka Interbus-yhtiön autossa Madridista Fuengirolaan sujui ongelmitta. 35 asteen helle ei tuntunut missään, sillä linja-auto oli ilmastoitu ja langaton internet toimi tasaisin väliajoin. Saatavilla oli ilmaisia elokuvia ja tv-sarjoja, jopa alkuperäiskielellä vaikka dubbauksen luvatussa maassa olimmekin. Bussiyhtiö tarjosi pullolliset vettä jokaiselle matkaajalle.

Päätepysäkillä kuumuus ja rannikon kosteus iskevät vasten kasvoja, vaikka lämpötila on laskenut alle 30 asteen. Ympäristö ei vastaa millään muotoa odotuksia. Kapeat kadut ovat hiljaisia, espanjalaiset mummot ja papat istuvat puistonpenkeillä ja appelsiinipuut notkuivat hedelmistä. Pääskyset pitävät taitolentonäytöstä Airbnb-asunnon parvekkeen ympärillä, vastapäisen asunnon patiolla köllöttelee musta koira ja Välimeri tuoksuu vahvasti suolalle.

Pian jääkaappi oli täynnä kylmää juomaa, tuoreita hedelmiä, jugurttia ja muita aamupalatarpeita. Lähimmän aukion ravintola Vinotinto osoittautui Michelin-oppaan suosittelemaksi ja sen ruoka erinomaiseksi, vaikkakin hiukan hintavaksi. Ympärillämme puhuttiin enimmäkseen espanjaa, suomea kuulimme lähinnä supermarketin kassajonossa. Tämäkö nyt oli se paljon puhuttu turistihelvetti?

Rantabulevardilla meininki on toinen. Hiekkaa ja merta riittää silmänkantamattomiin, samoin rantabulevardin baareja ja kahviloita, sisäänheittäjiä ja parhaita hintoja, only for you my friend. Ravunpunaisia selkiä, auringon vaalentamia hiuksia, lierihattuja, aurinkotuoleja, räikeänvärisiä pyyhkeitä, suomea, ruotsia ja englantia. Kaikki rantaloman kliseet yhdellä rantakaistaleella.

Päivisin pysyttelimme kaukana rannoilta. Kuumuus nosti ihon kananlihalle ja aurinko poltti vaatteidenkin läpi. Kasvot punottivat, vaikka niille oli sivelty suojakerrointa 50 useaan otteeseen. Istuimme varjossa, viihdyimme ilmastoiduissa vaateliikkeissä, vietimme siestaa sangriakannun ja hyvän kirjan seurassa.

Meidän aikamme koitti rantojen sulkeutuessa. Kangaskassiin pakattiin viltin virkaa toimittava saronki, kylmää ja halpaa kuohuviiniä, Mercado la Galerian huolella valmistetut artesaanipitaleivät ja viinilasit, jotka oli sujautettu puhtaisiin sukkiin. Auringonpalvojat olivat kadonneet koteihinsa ja ranta oli autio. Vain muutama pariskunta käveli rantaviivaa pitkin ja paikallinen perhe viritteli virveleitään matkan päässä meistä. Aurinko värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi ja aallot kuohuivat rantaan. Rantahiekalle huuhtoutui kaikessa rosoisuudessaan täydellinen simpukankuori. Nojasimme toisiimme ja ihailimme tyrskyjä. Poksautimme skumppapullon auki ja skoolasimme kahdelle yhteiselle vuodelle ja kaikille tuleville.

Tänään lensimme takaisin Suomeen. Vastassamme olivat pilvet ja 14 asteen lämpötila. Loma oli onnistunut ja ihana, vaikka pienet kinastelut ja nälkäkiukku välillä nostivatkin tummia pilviä siniselle taivaalle. Kuuluvat elämään lomallakin, luulisin. Jossain Italian alppien yläpuolella konetta ravisteli omituinen ilmakuoppa. Tuntui kuin olisi ajettu jonkun yli. Kone tärähti kerran ja jatkoi tasaista matkaansa. Pelikaani turbiinissa, vitsaili mies. Minä entisenä lentopelkopotilaana kuvittelin hetken pahinta ja huomasin ajattelevani, että jos kuolisin nyt, kuolisin onnellisena. Puristin vieressä olevan mieheni kättä ja hymyilin.

Ja ne anoppiehdokkaan pyöreät, niitä juhlittiin huonekalu- ja autokauppojen keskellä, moottoritien mutkassa, pienellä ostarilla 3 kilometrin päässä Fuengirolan keskustasta. Italialainen ravintola Da Bruno oli kokemus sinänsä. Palvelu oli äärimmäisen ystävällistä ja näyttävää. Lihat leikattiin seurueemme viereen kärrätyllä puupöydällä ja paistettiin pitkään pöytään katetuilla kuumilla kivillä, crepesien liekitys oli yhtä suurieleistä teatteria. Paikallinen karaokekuningatar liihotteli mikrofoneineen ympäri ravintolasalia ja musiikki soi pikkuisen liian kovaa. Onnellinen synttärisankari sai kakun ja julkisen onnittelulaulun. Illan päätteeksi kaikki olivat tyytyväisiä ja vatsat täysiä.

Fuengirola yllätti positiivisesti. Paljon jäi näkemättä ja mielenkiintoisia ravintoloita testaamatta. Vaikka en paikkaa paratiisiksi välttämättä kutsuisikaan, saattaisinpa silti matkustaa aurinkorannikolle uudelleen, tällä kertaa omasta aloitteestani. Ennakkoluulojen ravistelu kannattaa aina.