Keksit. Ne ovat kuivia, mauttomia ja menevät murusiksi. Hannatädinkakut ovat minulle suuri mysteeri, samoin lusikkaleivät. Pahimpia ovat Carneval-keksit, joissa on värillinen kuorrute toisella puolella. Kuin keinotekoisilla väriaineilla maustettua sahajauhoa söisi. Kaneliässät ovat ihan jees, samoin Dominot ja Oreot, jos välissä on alkuperäinen täyte.

Syystä, jota en pysty ymmärtämään, rakastin lapsena Marie-keksejä. Imeskelin keksin pehmeäksi ja annoin mössön sulaa suuhuun. Outoa, sillä niissä jos missä, maku on unohtunut reseptistä. Digestiveissä vähän sama juttu, vaikka niissä hitunen makua onkin, se muistuttaa lähinnä pahvia, terveellistä sellaista. Keksit ovat muutenkin kummallinen leivonnaisten muoto. En koskaan osta niitä sellaisinaan nautittaviksi, ne kuuluvat ostoskoriin vain silloin, jos niitä tarvitaan jälkkärissä.

Juuri nyt keittiön kahvikaapissa on puoli pakettia Bastogne-keksejä. Ne jäivät yli kanelijäädykkeestä, jonka valmistin ystäville yli kuukausi sitten. Yhden olen tainnut nakertaa teekupposen kera, lopuille on kehitettävä joku muu käyttötarkoitus, sillä nekin alkavat maistua vanhetessaan puulta.

Yksi poikkeus tähän keksien syrjintäkeissiin on, ja se on cookies. (Häiritsee muuten ihan simona, kun en tiedä onko tuolle leivonnaiselle suomenkielistä vastinetta. Miten tuo muka taipuu? Leivoin kuukieisseja? Kuukieita? Menevät samaan sarjaan Sara la Fountainin kapkeiksien kanssa,  vaikka hänellä olisi kyllä suomennettukin vastine käytössään, kuppikakku.) Erityisesti sellaiset, jotka ovat keskeltä ihanan sitkeitä. Ne takertuvat hampaiden purupintoihin vähemmän ihanasti, mutta aah, miten niihin siitä huolimatta tulee himo.

Siitäpä sitten sopivalla aasinsillalla päästään jälleen kerran hehkuttamaan MasterChef Australian hienoutta. (Pliis älkää paljastako kuka voitti, mulla on vielä viisi viimeistä jaksoa katsomatta!) Nimittäin Harry, tuo merenelävien kokkauksen kuningas, kokkasi keskellä yötä yllätyshaasteessa cookieiden (argh) ja brownieiden (argh!) syntisen liiton lopputuotetta: brookieita (argh!!). Mikä mieletön keksintö! Sitkeää, tahmeaa ja kosteaa, mutta kuitenkin pinnaltaan rapeaa. Jos keksitaivas on olemassa, se on tässä.

Anteeksi Harry, tuunasin reseptiäsi hiukan, koska kaapissa ei ollut maissijauhoja tai vaniljauutetta eikä tarpeeksi tummaa suklaata. Perusreseptiä voi maustaa näin joulukuussa vaikka kanelilla, kardemummalla tai neilikalla tai vaikka mantelirouheella. Yhdestä annoksesta tulee pellillinen. Pahoittelen, että reseptissä on grammamitat. Mutta toisaalta, jos et vielä omista digitaalista keittiövaakaa, olisiko aika hankkia sellainen? Tai kirjoittaa joulupukille, pukki kyllä ymmärtää herkkujen päälle.

Harryn tuunatut brookieissit

125 g 70% tummaa suklaata
50 g valkoista suklaata
25 g voita
110 g sokeria
40 g vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
2 pientä munaa
1/2 tl vaniljasokeria
50g tummaa suklaata rouhittuna

Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen. Paloittele suklaat ja lisää ne voin kanssa metalliseen kulhoon. Nosta kulho vesihauteeseen ja pyörittele, kunnes suklaat sulavat. Valkosuklaata on vaikeampi sulattaa, mutta elä hättäile, paakut eivät tässä tilanteessa haittaa. Jäähdytä.

Vaahdota loput ainekset sähkövatkaimella kevyeksi ja ilmavaksi. Lisää jäähtynyt suklaaseos ja sekoita hyvin. Lusikoi pellille ruokalusikallinen kerrallaan. Ripottele päälle karkeaksi rouhittu suklaa ja painele se taikinaan hellästi. Paista 12–13 minuuttia ja annan jäähtyä, ettet polta suutasi. Oijoi ja omnom!

ps. Keksit syötiin taas ennen kuin kamera ehti paikalle, pitää varmaan vähän tsempata, mikä ruokabloggari se tällainen on?