Hipaton helmikuu on päättynyt. Heti perjantaina panin ranttaliksi ja join saunan jälkeen puolikkaan siiderin. Mies kumosi vatsaansa pienen oluen sijaan suuren ja myhäili tyytyväisenä. Kiloja oli ehtinyt pudota molemmilta useampi. Niistä pari saattoi löytää tiensä takaisin vyötärölle maaliskuun ensimmäisinä päivinä. Sattui nimittäin niin, että viikonlopulle osui syöminki jos toinenkin. Vatsat vetivät ja napa naukui. Sukelletaanpa seuraavaksi yksityiskohtaisempaan selostukseen.
Ravintolakoulu Perhon blinit
Itsensä (osittain) työllistävä voi järjestää työpäivänsä juuri niin kuin itse haluaa. Kukkua kirjoittaen aamukolmeen tai nousta ennen aurinkoa. Nukkua päiväunet tai sännätä lenkille kevätaurinkoon kesken työpäivän. Tai sitten voi lähteä muiden vapaaherrattarien kanssa pitkälle lounaalle. Vastikään äitiytyneitä ystäviäni ei kai voi vapaaherrattariksi kutsua, mutta syömäseuraa heistä on silti helppo saada. Muutamia kuukausia vanhat vauvat köllöttävät kärryissään ja me kolme nälkäistä tutkailemme kiinteän ruuan valikoimaa. Tai no, ei sitä tarvitse kovin pitkään katsella, olemme tulleet syömään blinejä.
Keskellä perjantaipäivää Ravintola Perhossa on ruokailemassa vain muutama seurue. Meille kerrotaan, että opetusravintolan vuoro on juuri vaihtumassa ja siksi saattaa kestää hiukkasen kauemmin kuin normaalisti. Onneksi ei ole kiire mihinkään. Lopulta nuori tarjoilija tulee kysymään mitä ajattelimme syödä. Hän on vielä vähän pihalla ruokalistasta ja palveluasenteessakin taitaa olla kehittämisen varaa, mutta me hymyilemme kannustavasti ja tilaamme kolme kertaa blinipaletin sekä lasit valkoviiniä.
Blini nostetaan lautaselle suoraan valurautapannulta. Se on ihanan rasvainen ja rapsahtavan rapea – toiseksi taitavat jäädä niin Kappelin kuin Lasipalatsinkin tarjoomukset. Täytteitä on enemmän kuin riittävästi ja blinejä kannetaan pöytään sitä mukaa kuin edelliset katoavat nälkäisiin suihin. Porotahna ja sienisalaatti saisivat olla raikkaampia ja suolakurkku silppuamaton, mutta muuten täyden kympin suoritus ja hinta-laatusuhde.
Meihin uppoaa yhteensä kymmenen voita tihkuvaa lättyä ja silti tekisi mieli lisää. Kymmenestä blinistä ja kolmesta 12 cl:n viinilasillisesta lasku on pari euroa alle satasen. Kahvit kannetaan likaisten lautasten ja kippojen väliin, mutta se annettakoon aloittelijoille anteeksi. Kiitettävän arvosanan sen sijaan saa kolmen kuukauden vanha kummityttöni, joka nukkuu sujuvasti ruokailun ajan.
Seuraavan kerran vatsa ilmoittaa mielihaluistaan lauantaina puolen päivän jälkeen, juuri sopivasti Kaartin brunssin aikaan!
Ravintola Kaartin brunssi
Kummityttöni äiti on järjestänyt viikonlopulle enemmänkin ohjelmaa. Lauantaina skoolaamme pyöreille vuosille Ravintola Kaartin historiallisessa ruokasalissa, Taivallahden kasarmialueella. Entisessä sotilashenkilökunnan funkkisruokalassa on tilaa hengittää. Seinällä komeilee 1930-luvulla maalattu suuri maailmankartta, jonka Googlen tietojen mukaan on rakennuksenkin piirtäneen arkkitehti Martta Martikaisen suunnittelema. Suomineidolla on kartassa vielä kaksi käsivartta ja Karjalaakaan ole luovutettu.
Lämmin palvelu ja konstailematon ruoka tuntuvat olevan Ravintola Kaartin valtteja. Juhlapöytää käydään kurkkaamassa useampia kertoja ja varmistetaan, että kaikki on hyvin. Lauantaisin ja sunnuntaisin 10:30–15 tarjoiltava brunssi kustantaa vain 23 euroa ja rahalle todella saa vastinetta. Buffet-pöytään on katettu sen seitsemää sorttia salaattia, ilmakuivattuja leikkeleitä, graavilohta, maalaisleipää, karjalanpiirakoita ja pikkelöityjä kasviksia – kaikkea mitä ihminen elääkseen tarvitsee.
Lämpölamppujen alla tirisevät ylikypsä härkä, linssipaistos sekä saksalaistyyppiset makkarat. Dijonsinapilla maustettu muusi on harmillisesti päässyt jäähtymään, mutta friteeratut lohimurekepalat ja lisukkeena tarjoiltu hapankerma kallistavat vaa’an reilusti positiivisen puolelle. Myös vispipuuro ansaitsee kunniamaininnan. Ainoa pienoinen pettymys on jälkiruokapöytä. Hedelmien, pannacotan ja omenapiirakan oheen jään kaipaamaan tuhtia ja syntistä suklaakakkua tai vaikka tymäkkää tummasuklaamoussea. Onneksi juustot pelastavat tilanteen.
Ja kuten arvata saattaa, kummityttö käyttäytyi tälläkin kertaa hyvätapaisesti ja nukkui koko brunssin ajan. Kummitätiinsä tullut, tottakai.
Intialaista rusakkoa käpyläläisellä lautasella
Jokunen vuosi sitten luin uutisen, jossa kerrottiin kaupungin puistoissa vilistävän niin paljon kaneja, että niiden kantaa ryhdyttävä on harventamaan metsästämällä. Sittemmin citykanien määrä romahti rajusti niiden parissa levinneen tautiepidemian seurauksena. Nyt kanta on alkanut vähitellen elpyä, ja puistoissa ja siirtolapuutarhoissa pomppii paitsi kaneja myös rusakoita. Kaikkien edellä mainittujen luontokappaleiden metsästäminen vaatii kuitenkin metsästyskortin lisäksi erityisluvan ja on sallittua vain tietyillä alueilla. Kun meiltä kysyttiin tahtoisimmeko maistaa kaupungin mailta kaadettua jänöä, ei meitä kahta kertaa tarvinnut käskeä. Harvinaisen herkun edessä ei sovi kieltäytä. Ei, vaikka vatsat olisivat ääriään myöten täynnä Ravintola Kaartin brunssin antimia.
Tuliaisbarberan meille valitsi Töölöntorin Alkon palvelutiskin osaava henkilökunta. Asiantunteva myyjä kääräisi pullon mustaan silkkipaperiin ja liimasi päälle Töölön myymälän nimikkotarran. Myymäläkonsepti teki meihin muutenkin vaikutuksen, enpä olisi koskaan uskonut ihailevani sääntö-Suomessa sijaitsevan alkoholiliikkeen interiööriä tai käyttäväni sen sisustuksesta laatusanaa kotoisa. Kerta se on näköjään ensimmäinenkin.
Saapuessamme idylliseen Puu-Käpylään oli pari päivää aiemmin autuaammille porkkanapenkeille siirtynyt pupu hautunut jo useita tunteja intialaisessa maustekastikkeessa. Tasoittelemme iltapäivän aiheuttamaa ähkyä kuplajuomalla ja perunatäytteisillä samosa-piirakoilla. Tuli loimottaa pönttöuunissa ja kehräävä kissavanhus pötköttelee punaisella samettisohvalla. Ajan- ja paikataju hämärtyy.
Toinenkin pullo tyhjentyy takkatulen lämmössä ennen kuin istumme ruokapöydän ääreen ja käymme saaliin kimppuun. Jänöjussin seuraksi lusikoidaan riisiä ja raparperichutneyta. Yhdestä rusakosta riittää hyvin neljälle ja evästä jää vielä seuraavallekin päivälle. Juomapuoli pelaa edelleen vähän liiankin hyvin. Skumppapullon jälkeen avataan punainen viini, välidrinkit sekoitetaan Kap Verdeltä tuliaisiksi tuodusta groguesta ja juustojen kanssa kannetaan pöytään portviiniä. Oluttakin tarjotaan ja jugurttijälkiruoka saa rinnalleen gambialaista mbor mbor -teetä. Kolmen jälkeen istumme taksin takapenkillä pää pyörryksissä ja vatsat pinkeinä. Näin myöhään olen valvonut viimeksi vuosi sitten.
Vaikka viikonloppuna porsasteltiinkin antaumuksella, hipattoman helmikuun terveellisempi arkiruokavalio on tainnut sittenkin tulla jäädäkseen. Aamulla rahkaa, pähkinöitä ja marjoja, välipalaksi vihanneksia ja keitetty kananmuna, lounaaksi monipuolisesti kasviksia ja nyrkillinen proteiinia. Illalla voileipäpinon sijaan kuppi teetä, yksi leipä, pari porkkanaa ja pala parsakaalia. Juustoakaan en osaa enää kaivata. Paitsi viikonloppuisin.
