avioliitto

Pusuja ja parisuhdepohdintaa – miten meillä menee?

/ piapas / Jätä kommentti

Perjantaina ajelimme kohti mökkimaisemia mukavissa tunnelmissa. Olimme lähteneet matkaan aamuvarhaisella, sillä puolilta päivin pitäisi molempien olla asemissa läppärien äärellä. Mikkelissä pysähdyimme kaupoille, ostosistalla oli pellettejä, uusi vesikanisteri ja kukkasipuleita. Prismassa oli tarkoitus vain pyörähtää nopeasti, sillä takakontissa törötti kylmälaukullinen kotoa kannettua sapuskaa. En oikein vieläkään tiedä, mitä tapahtui, mutta jotenkin siinä kävi niin, että murjotin apukuskin paikalla mökkipihaan asti.

Väsytti, itketti ja ahdisti. Purin pahaa mieltä ja työstressiä puolisooni ja samaan syssyyn päätin päästää ilmoille myös muutaman valitun sanan parisuhteestamme. Miksi aina minä ja mikset koskaan sinä? Miksi sinä aina ja miten niin minä en koskaan? Ja kuten kinastellessamme aina, palasimme lopulta perusasioiden äärelle, puhumiseen, pussaamiseen ja siihen kolmanteen, joka sekin alkaa samalla kirjaimella.

häähumua nuuksiossa

Ei meillä oikeasti mitään hätää ole. Avioliitto rullaa arjessa eteenpäin kuin vanha diesel-veturi kolisevilla kiskoilla. Asemalla vain pitäisi välillä viettää vähän pidempi tovi. Kuulostella, käykö moottori tasaisesti vai kaipaako koneisto huoltoa. Sammuttaa koneet, pysähtyä ja levätä. Kysellä mitä kuuluu, silitellä selkää ja joskus hieroa kiskoilla kiitäviä jalkoja. Ja puhua niin, että molemmat tulevat kuulluksi.

Saan joskus kuulla puhuvani liikaakin. Selitän innostuneena päähän pulpahtanutta ideaa juuri silloin, kun toinen on keskellä keskittymistä vaativaa työtehtävää. Puhua pulputan, vaikka toinen haluaisi hengähtää pitkäksi venähtäneen työpäivän päätteeksi. Hän ajattelee, ennen kuin aukaisee suunsa. Minä järjestelen lauseet samalla kun ne syöksyvät sammakoina suustani ulos.

Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin seisoimme Nuuksiossa metsän keskellä, ympärillämme perhe ja ystävät. Kesällä todistajien läsnäollessa solmittu liitto sai siunauksensa sammalikossa seisten, villavaatteissa, saappaat jalassa, punaiset vanttuut kädessä ja pihlajanmarjakruunu päätä koristaen. Kirkkona korkeat puut hehkuen ruskan värejä. Aamupäivän sade oli hellittänyt ja aurinko kurkisteli harmaiden pilvien lomasta. Kauniiden sanojen päätteeksi soi sello ja tahtomista todisti käyrätorvelle varta vasten sävelletty fanfaari.

häähumua nuuksiossa

Illalla saunan jälkeen tanssimme häävalssin ystävien spontaanisti kokoaman orkesterin edessä. Minä yöpaidassa, hän lököhousuissa. Villasukat liukuivat puulattialla, ja käsi, joka puristi kättäni, oli lämmin ja turvallinen. Aivan kuin hän, aviomieheni.

Vuosi naimisissa – miltä nyt tuntuu?

/ piapas / 4 kommenttia

Vuosi sitten karkasimme kaksin naimisiin. Tahtomista todistivat vain kummityttö vanhempineen ja vihkimisen taltioinut valokuvaaja. Vihkitoimitus käräjäoikeuden koruttomassa salissa kesti muutaman minuutin, ja vaikka se ei varsinaisesti muuttanut mitään, silti kaikki on nyt jollain tavalla toisin.

vuosi naimisissa

Kuplivien maljojen ja astetta hienomman iltapäiväteen jälkeen mies kantoi minut kotimme kynnyksen yli. Kotiin, jonka olimme yhdessä omistaneet jo usean vuoden ajan. Makuuhuoneeseen, jossa olemme nukkuneet ensimmäisen kerran yhdessä reilut viisi vuotta aiemmin. Peiton alle, missä mies kesällä 2015 kysyi, tykkäänkö nukkua lusikassa. Tietysti, vastasin, ja käperryin tiukemmin hänen kainaloonsa.

Kolmannen kerroksen postiluukkuun on merkitty edelleen meidän molempien sukunimet. Nimettömiin pujotettujen, panttilainaamosta hankittujen sormusten kimallus on hieman himmentynyt. Verottaja kohtelee meitä nyt eri tavalla, kuten myös perintöoikeus ja epätodennäköisessä erotilanteessa omaisuus menisi tasan, sillä avioehtoa ei vielä ole tehty. Se on tekeillä, yrittäjänä ei muuta vaihtoehtoa ole. Arki kulkee tuttua rataansa – tai kulkisi, jos kevät olisi ollut tavallinen.

Jokapäiväisessä elämässä juuri mikään ei ole muuttunut, mutta tunnetasolla koko maailma pyörähti hurjaa vauhtia ympäri. Minulla on viimeinkin turvallinen olo. Puolisoni ja peruskallioni haluaa seisoa rinnallani myötä- ja vastoinkäymisissä, eikä ole lähdössä mihinkään. Minä saatan pelätä edelleen karhuja, korkeita paikkoja ja syvää vettä, mutta avioliittooni voin luottaa loputtomiin.

vuosi naimisissa

Olemme oppineet avoimemmiksi, ja puhumaan ääneen piirteistä, jotka ihmetyttävät tai ärsyttävät. Aamiaispöydässä mieheni kysyi, miksi hörpin teetä niin kovaäänisesti. Hölmistyin. Sitten huomasin, että todella teen niin. Todennäköisesti olen tehnyt koko ikäni, sillä kun koetin siemaista kuumaa juomaa ilman hörppimistä, se tuntui oudolta ja epänormaalilta. Siinä hän on istunut viisi vuotta vastapäätä ja vihdoin tänä kesänä ihmetteli asiaa ääneen. Sen jälkeen olemme hihitelleet tavalleni joka aamu.

Minä olen meistä se puheliaampi ja koetan kannustaa keskusteluun myös miestäni. Tasaisin väliajoin yritän muistaa kysyä, miten menee, mitä hän minulta toivoo ja mitä voisin tehdä parisuhteessamme paremmin. Saan vastauksia ja vastalahjaksi saman kysymyksen. Olemme alkaneet hitsautua yhteen, mutta vielä on opittavaa, sillä kasvamme koko ajan.

Emme me pumpulipilvillä todellakaan joka päivä tanssi, sillä vaaleanpunaiset lasit on riisuttu jo vuosia sitten. Otamme yhteen, mutta yritämme oppia siitäkin. Miksi minä käyttäydyin niin, miksi sinä ärsyynnyit tuosta, miten riita ratkaistaan ja kuinka kauan mykkäkoulu kestää? Seuraavalla kerralla osaamme toivottavasti väistää pahimmat karikot.

vuosi naimisissa

Hesari kirjoitti pari päivää sitten siitä, kuinka alkuhuuma muuttuu ajan myötä parisuhdelaiskuudeksi ja umpirakastuneistakin pariskunnista tulee helposti sohvalla nyhjääjiä. Molemmat makaavat omassa nurkassaan seuranaan älylaitteen sininen taikapiiri. Myönnetään, että niin mekin usein vietämme arki-iltojamme kaupungissa. Yhtä usein pötkötämme sikin sokin ja päällekäin, kun katselemme sarjoja tai leffoja televisiosta tai tietokoneelta. Laiskottelu kuuluu asiaan, jos molemmat kaipaavat sitä siitä.

Toisaalta nautimme myös yhteisestä tekemisestä. Luonnossa patikoimisesta, uusien makuelämysten metsästämisestä, keittiössä hääräämisestä ja samojen kirjojen lukemisesta. Kaksi vuotta käytössä ollut treffiboksi on pölyttyy nyt kaapin perukoilla, sillä yhteisistä menoista on tullut jo tapa. Mies on aktiivisempi mitä ulkoiluun ja musiikkihommiin tulee, minä vien häntä käsikynkässäni muihin kulttuuririentoihin ja ravintoloihin.

Kumpikaan meistä ei muistanut hankkia lahjaa paperihääpäiväksi. Pakettien vaihtamisen sijaan pakkasimme reppuihin eväät, häälahjaksi saadut kuksat sekä pienen pullollisen kuplajuomaa ja painuimme päiväksi Pieksämäen metsiin. Yhteinen kokemus oli parempi lahja kuin sata timanttia tai kymmenen kallista kultakorua.

vuosi naimisissa

Tuntuu hyvältä. Polku tallautuu koko ajan tasaisemmaksi, vaikka mutkan takaa saattaakin ilmaantua yllätyksiä ja taivaalta ropsahtaa niskaan raekuuro. Me tahdomme edelleen ja jatkamme matkaa.

Viisi vuotta yhdessä – parisuhdepuhetta ja tärkeitä oivalluksia

/ piapas / 2 kommenttia

Aitan maalausprojekti on alkamassa. Mies teippaa katonrajaa ja lattialistoja maalarinteipillä piiloon. Minä irrottelen seiniin ruuvattuja hyllyjä ja naulakoita. Maalataanko myös ikkunanpokat, mies kysyy. En tiedä, mitä mieltä sinä olet? Hetken keskusteltuamme päätämme jättää ne maalamatta ainakin toistaiseksi.

Uppoudun kännykästä kaikuvan äänikirjan maisemaan ja alan irrottaa verhojen pidikkeitä. Mies karaisee kurkkuaan ja toteaa sitten, että hänestä olisi kiva, että tekisin välillä päätöksiä itsenäisestikin, enkä aina varmistelisi hänen mielipidettään. Jään tuijottamaan häntä hölmistyneenä.

Olen aiemmissa suhteissani ollut se joka päsmäröi ja puskee tahtonsa läpi. Suostuttelee ja kärttääkin, jos toinen osapuoli on toista mieltä. Päättää molempien puolesta, koska muuten päätöstä ei ikinä tule tai se kestää liian kauan. Saatuani siitä liian monta kertaa palautetta olen tietoisesti koettanut kääntää kelkkaani vastakkaiseen suuntaan. Kuuntelen enemmän ja olen avoin toisillekin toimintatavoille. Tiedän, ettei minun mielipiteeni tai tapani tehdä asioita ole se ainoa oikea.

Siksi pyyntö hämmästyttää ja vähän naurattaakin. Olen nimenomaan yrittänyt ottaa puolisoani paremmin huomioon, kysyä miten hän tämän ja tuon tekisi ja antaa mahdollisuuden päättää yhdessä. Koko sen ajan hän onkin käsittänyt kysymykseni niin, että en osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä.

Ensitreffeistämme tuli torstaina kuluneeksi viisi vuotta. Suhteemme kompastuskivi on koko sen ajan ollut kommunikointi. Minä puhun paljon ja hän huomattavasti vähemmän. Olisi tietysti ollut kiva kuulla hänen ajatuksenjuoksustaan tämän asian tiimoilta jo aiemmin, mutta mahtavaa kuitenkin, että asia tuli esille nyt eikä esimerkiksi 15 vuoden jälkeen, kun kivi on hangannut kengät rikki ja alkanut kunnolla ketuttaa.

Olen hyvä olettamaan. Olen tähän asti olettanut, että mies haluaa, että kysyn hänen mielipidettään. Oletan hyvinkin konservatiivisesti, että hän tykkää siitä, että kysyn neuvoa teknisissä asioissa tai pyydän häntä huoltamaan pyöräni. Oletan, että hän tuntee itsensä silloin tarpeelliseksi ja pääsee hyvällä tavalla pätemään. Jokainen oletukseni osoittautuu vääräksi, tottakai.

Aitan maalaamisen ja puutarhassa puuhastelun jälkeen istumme kylki kyljessä hämärän saunan lauteilla. Saanko sanoa toisenkin asian, joka kummastuttaa, mies kysyy. Anna tulla vaan, kehotan ja jään kuuntelemaan. Sä olet tosi fiksu ja koulutettu nainen, mutta välillä tuntuu, että esität tyhmempää kuin oletkaan. Kysyt asioita, jotka varmasti tiedät ja pyydät auttamaan, vaikka osaisit itsekin. Tässä sitä siis taas tarvotaan, väärien olettamusten suossa.

onnellinen

Olemme olleet naimisissa vasta vuoden, mutta yhteisiä vuosia on takana viisi. Kysymykset osuvat hyvään saumaan. Ne panevat ajattelemaan, keskustelemaan ja kehittämään suhdetta. Ihanaa, että kerroit, miltä sinusta tuntuu, sanon ja silitän hänen niskaansa saunan lauteilla. On tärkeää kuulla, mitä päässäsi liikkuu, ettei tarvitse arvata tai olettaa. Mies nyökkää ja jatkaa ajatuksiensa avaamista. Olemme harpanneet pitkän askeleen. Kuudes yhteinen vuosi alkaa paremmin kuin uskalsin koskaan odottaakaan.