Bistro Manu – illallisella konstailemattomassa kortteliravintolassa

Kaupallinen yhteistyö: Original Sokos Hotel Presidentti / Bistro Manu

Tammikuun alussa sain tilaisuuden kutsua illalliselle merkityksellisen vieraan. Ihmisen, jota ihailen ja jolla on ollut painava rooli pienessä elämässäni. Ehdokkaita oli useita, piirtelin paperille nimiä, mietin ja pohdin, annoin ajatuksen hautua. Kun mieleeni hauduttelun aikana pulpahti TV-Shopin ikiaikainen klassikko Aromipesä, tiesin kenen kanssa haluan jakaa illallishetken. Illallisen kattaisi pöytään Bistro Manu.

Pyrin ja pääsin Helsingin yliopiston Savolaisen Osakunnan Laulajien alttorivistöön vuonna 2003. Meitä uusia laulajia oli yli kymmenen, kaikki koelaulussa vapisseita ja prima vista -testin suorittaneita. Samana syksynä vaihtui myös kuoronjohtaja. Saara Aittakumpu, silloinen Perkola (tuttavallisemmin Pertsa) astui eteemme energisin ottein.

skumppaa kiitos

Upposin Savolaisen Osakunnan eli Vinnin vihreille sohville 12 vuodeksi. Vinnistä ja sen sydämellisistä ihmisistä tuli minulle toinen koti. Opin akateemisille juhlatavoille, sitsasin iltapuvussa, tanssin sukkasillani, lauloin ja musisoin välillä niin antaumuksella, että kotona tuli sanomista. Kuorokaljoilta lähdettiin kotiin aamuneljältä, joskus saatettiin simahtaa sohvan nurkkaan yöunille. Yhteisö oli tiivis. Aivan erilainen mihin olin työväenopistojen ja peruskoulun kuoroissa tottunut.

Pertsan johdolla kasvoin oikeaksi kuorolaulajaksi. Vaikeakaan ohjelmisto ei tuntunut vaikealta, kun ohjat otti käteensä ammattilainen. Ääniala laajeni ja nuoteista laulamisen taito kehittyi, ystävyyssuhteet syvenivät ja keskiviikkoilloista tuli elintärkeä osa arkeani. En edelleenkään osaisi olla ilman, vaikka kuoropäivä sittemmin vaihtui torstaihin ja kuorokin aikuisemmaksi. Pertsasta tuli minulle se kuoronjohtaja, johon vertasin kaikkia muita. Joka kehotti hauduttelemaan stemmaa aromipesässä ja jonka neuvot (kuten: hyvin meikattu on puoliksi laulettu) resonoivat edelleen rintarekisterissäni.

bistro manu blinit

Päätös illallisseuralaisesta oli siis lopulta naurettavan helppo. Olisi mahtavaa istua alas vuosien jälkeen, päivittää kuulumiset, analysoida kuoromaailman kiemuroita, juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin. Varsin sopivat puitteet jälleennäkemiselle tarjosi Bistro Manu ja ravintolan nerokas Kahden Manun illalliskonsepti.

Olen istunut Bistro Manun pöydässä muutaman kerran aikaisemminkin. Syntymäkaupungistaan ylpeä, keravalainen keittiömestari Janne Tihtonen on tullut tutuksi. Keittiömestareille tyypilliseen tapaan hänen käsivarsiaan koristaa muutama tatuointi: tuoreempi esittää kuusimetsäkuosiin pukeutunutta haukea ja se ensimmäinen, siihen on taltioitu leveäteräinen veitsi Keravan postinumeron kera. Huumori kukkii myös keittiössä ja misausmusiikkina soi Kikka. Melkoinen persoona.

bistro manu keittiömestari Janne Tihtonen

bistro manu keittiömestari Janne Tihtonen

Jannella on sormensa pelissä myös ruokalistan kehittämisessä, vaikka vihreän kortin ravintolassa ollaankin. Suklaakakku on mestarin omaa käsialaa, samoin satokauden keitto, joka valmistetaan aina sesongissa olevista raaka-aineista. Ruoka on konstailematonta, mutta maistuvaa – ei mitään sipistelyä. Uskallan kehua ruokalistaa piirun verran paremmaksi kuin S-ketjun ravintoloissa keskimäärin ja se on paljon tällaiselta ketjuravintoloiden karttajalta se. Salissa on kortteliravintolan kevyt tunnelma, hotelliravintolan raskaus on sieltä kaukana.

bistro manu blinit

Me tilaamme tällä kertaa blinejä. Kilistelemme kuohuvalla ja jännitämme millaiset lätyt pöytään kannetaan. Blini on helppo pilata – rasvaa tulee olla, mutta ei liikaa ja pinta, sen on oltava rouskuvan rapea. Pidän sormet ristissä, että keittiössä on onnistuttu, vaikka Tihtosen Janne ei näytäkään vuorossa olevan.

Bistro Manun blini on juuri oikeanlainen. Veitsi rapsahtaa kullanruskean pinnan läpi ja sisus on sopivan kuohkea ja tattarinen. Täytteeksi kasataan klassisesti siian mätiä, kylmäsavustettua hauen mätiä, smetanaa, punasipulia ja suolakurkkuja. Hunajaakin on, mutta se on valutettu suoraan suolakurkkujen päälle ja siksi sitä on hankala kaapia laudalta omalle lautaselle. Pieni vinkki siis keittiöön!

bistro Manu blinit

Minä valitsen pääruuaksi alkuruuan kokoisen madekeiton, sillä osasin ennustaa vatsani venyvän jo pelkistä blineistä. Seuralainen ottaa karitsaa, mutta vaihtaa pottumuusin salaattiin samasta syystä. On mahtavaa kun ravintolassa seurataan satokautta, sillä madekeitto, jos mikä, kuuluu alkutalveen. Viime vuonna tein sitä ensimmäisen kerran itse, joten tiedän, että saadakseen kauhallisen keittoa lautaselle, on nähtävä melkoisesti vaivaa.

bistro manu karitsa

bistro manu madesoppa

Puhumme toistemme suuhun, vaihdamme kokemuksia kuorotreeneistä, -kulttuureista ja -konserteista, päivitämme yhteisten ystävien kuulumisia ja nauramme niin, että välillä kyyneleet valuvat poskille. Ruoka uhkaa jäähtyä lautaselle, sanottavaa on paljon. Muistelemme myös taannoista keittiömestarikohua, sitä kuinka naisista ei miesvaltaiselle alalle ole joidenkin mielestä tulemista. Kapellimestarien maailma on samankaltainen, joten minua kiinnostaa, näkyykö epätasa-arvo myös kuoronjohtajien keskuudessa, onhan kuorotoimintakin iltapainotteista. Kuka ne lapset oikein hoitaa?

Ainakaan Saara ei ole kokenut syrjintää eikä arvostelua. Kuorokulttuuri on minunkin näkemykseni mukaan salliva ja suvaitseva, intohimo laulamiseen yhdistää. Sukupuolella, ulkonäöllä, seksuaalisella suuntautumisella tai millään muullakaan epäolennaisella ei ole väliä, yhteispeli ja ääni ratkaisevat. Ja ne lapset, ne hoitaa päivätöissä käyvä mies – tietenkin.

bistro Manu kahden manun illallinen

bistro manu suklaakakku

Puhumme pitkään ohjelmistovalinnoista. Saara lainaa kapellimestari Susanna Mälkin sanoja: demokraattiset ratkaisut eivät ole taiteellisesti kiinnostavia. Valinnat tekee siis johtaja, äänestämään ei ryhdytä. Sama pätee ruokaan ja ravintoloihin, sillä jos yritetään miellyttää kaikkia, ei synny mitään mullistavaa eikä mieltä liikuttavia makuelämyksiä.

Keittiömestarilta vaaditaan rohkeutta seistä päätöstensä takana trendeistä ja vallitsevista mielipiteistä välittämättä. Keittiön henkilökunta lukee nuotteja ja seuraa johtajansa liikkeitä, mestari määrää tempon ja nyanssit. Onnistunutta serviisiä ei synny ilman samaa sävellajia, yhtenäistä fraseerausta ja sointia eikä ilman sitkeästi harjoitettuja stemmoja. Elämys syntyy, kun ihmiset soivat yhdessä, kun meistä muodostuu kokonaisuus, johon kukaan ei pystyisi yksin.

bistro manu suklaakakku

bistro manu suklaakakku

Kuoro, orkesteri ja ravintola on helppo rinnastaa toisiinsa. Tavoitteet ovat samat: elämyksellinen ilta, suurien tunteiden herättäminen ja tyytyväinen asiakaskunta. Kuorolaulu vahvistaa sielua ja ravitsee mieltä. Ääni saa kropan resonoimaan ja lihakset rentoutumaan. Hyvällä ruualla ja viinillä on varsin samanlainen vaikutus. Suosittelen kokeilemaan.

saara aittakumpu

bistro manu tyhjä lautanen

Jälkiruoaksi Bistro Manu taikoo lautasillemme sopivan sitkeää ja sokerista suklaakakkua. Syömme annoksen puoliksi ja tilaamme kyytipojaksi pienet naukut myrskyisää jalojuomaa kahvin kera. Kello on kymmenen, kolme ja puoli tuntia lennähti ohitse supernopeilla siivillä. Kävelemme yhtä matkaa metroon, otamme muistoksi meitsien ja sovimme tapaavamme pian uudestaan.

Selfie

Jos haluat nähdä Saaran tositoimissa, etsiydy Polyteknikkojen Kuoron, Kaari-ensemblen tai Mieskuoro Valkian konserttiin. Varaudu liikuttumaan, ota mukaan paketti nenäliinoja ja anna musiikin viedä. Bistro Manu mestareineen taas löytyy Kampista, Sokos Hotel Presidentin yhteydestä.

Ps. Blinejä tarjoillaan Bistro Manussa vielä muutaman viikon ajan!

Kummitädin tehtävät – kristillinen kasvattaja, luottoaikuinen vai lahja-automaatti?

Sunnuntaina minulla oli kunnia kummiutua jo kolmannen kerran. Kastekynttilä kädessäni seisoin kahden kollegani rinnalla, kun pieni ihminen sai nimensä. Virttä veisatessa pala nousi kurkkuun. Tuo pikkuinen tyttö, joka silmät suurina ihmettelee ympäröivää maailmaa, on nyt virallisesti osa elämääni. Otan vastaan kummitädin tehtävät ja yritän suoriutua niistä parhaani mukaan.

Helsingin seurakunnan kauniisti kuvitetun kummitodistuksen takakanteen on painettu seuraavat lauseet: ”Tuleekohan meistä ystävät, sinusta ja minusta? Tutustummeko niin, ettemme ujostele toisiamme? Osaanko olla, niin kuin toivot minun olevan? Huomaanko, milloin tarvitset minua erityisen paljon?” Isot kysymykset kieppuivat päässäni hallitsemattomina istuessani Temppeliaukion kirkossa, kastemaljan äärellä. Ääneni särkyi jo virren toisessa säkeistössä. Harteilleni oli laskettu pienen ihmisen suuri paino.

kummitädin tehtävät

Kaikilla kolmella kerralla, kun minua on pyydetty kummin tehtävään, olen ensiliikutuksen laannuttua kysynyt suoraan, mitä minulta odotetaan. Vaikka kummius kunniatehtävä onkin, haluan ensin varmistua, että olemme samalla sivulla, ettei myöhemmin tule pettymyksiä.

Kuulun kirkkoon, koska arvostan kirkon tekemää työtä. Olen tapakristitty, astun herran huoneeseen yleensä vain muina turisteina, joskus juhlapyhinä ja tietysti sunnuntain kaltaisten kirkollisten toimitusten aikaan. Minusta ei siis ole opettamaan raamatun sanaa, jakamaan kirkon oppeja tai antamaan kristillistä kasvatusta. Kummitädin tehtävät tarkoittavat minun kohdallani jotain muuta. Hyvää tahtoa, inhimillisyyttä, armollisuutta ja yhdenvertaisuutta harjoitan, vaikka en uskossa olekaan.

En suostu myöskään lahja-automaatiksi, jonka ainoa tarkoitus on sijoittaa pennosensa Elsan kimaltelevaan jäälinnaan tai viimeisimmän mallin mukaiseen älylaitteeseen. Kirjat ovat tavarataivaan poikkeus, sillä ne levittävät sivistystä ympärilleen. Tässä materiaa pursuavassa maailmassa haluan kuitenkin ensisijaisesti antaa aikaani ja olla läsnä. Luottoaikuisena, jonka olkapäähän voi nojata silloinkin, kun vanhemmat eivät ymmärrä.

Onneksi ystävänikin jakoivat käsitykseni kummiudesta. Silti heidän vastauksensa mykisti minut: emme me lahjoja tarvitse, emmekä kristillistä kasvattajaa. Tahdomme sinut kummiksi, esikuvaksi ja aikuiseksi ystäväksi, sillä sinä olet vahva nainen, juuri sellainen, jollaiseksi haluamme tyttäremme kasvavan. Olen edelleen sanaton perusteluiden edessä.

Kuule siis, sinä pikkuinen Lotta! Olen yksi turvaverkkosi sitkeistä säikeistä. Opetan sinut hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, olemaan rohkea ja tavoittelemaan sinnikkäästi unelmiasi. Opetan sinut rakastamaan luontoa, kirjoja ja hyvää ruokaa. Istutan keittiönpöydän ääreen ja annan käteesi palan taikinaa sekä kaulimen. Ja kun olet hiukkasen isompi, otan kädestäsi kiinni ja vien sinut suureen maailmaan. Lupaan pitää oveni avoinna, kotiini olet aina tervetullut. Elämänpituinen ystävyys on alkanut, olkoon se täynnä iloa ja valoa!

Lainaan vielä kerran kummitodistusta: ”Ja sinä, Pieni, eteenpäin vain rohkeasti! Kasvetaan toistemme mittaisiksi yhdessä koettu hetki kerrallaan.” Siinäpä ne, kummitädin tehtävät, tiivistettynä yhteen lauseeseen.

Teetä, skonsseja ja kuninkaallisia kyyneleitä

Ystäväpiirissäni on useita monarkisteiksi tunnustautuvia. He seuraavat tiiviisti eurooppalaisten kuninkaallisten elämää, ovat perillä sukujen historiasta ja kuningashuoneiden skandaaleista. Jotkut heistä jopa tunnistavat kuningattarien, prinsessojen ja herttuattarien tiarat.

Heidän jääkaappinsa ovessa saattaa hymyillä Prinssi William ja heidän mukinsa kyljessä traagisesti edesmennyt Diana. Ulkomailta heille lähetetään kuninkaanlinnojen kuvia ja ostetaan lehtiä, joissa kerrataan uusimmat monarkkijuorut. Ja kun Suomessa vierailee naapurimaan kuningas, he ovat takuuvarmasti paikalla.

teetä

Yhdessä heidän kanssaan olen kyynelehtinyt Victorian ja Danielin häitä (miten kauniisti Daniel puhuikaan!) ja seurannut suorana lähetyksenä televisioituja pikkuprinsessa Estellen ristiäisiä. Erityisesti mieleen on painunut Tanskan kruununprinssi Frederikin ja hänen puolisonsa Maryn liikuttava vihkiminen vuonna 2004. He vilkuilivat alttarilla toisiaan kuin vastarakastuneet, kuninkaallinen pidättyväisyys oli väistynyt vaaleanpunaisten pumpulipilvien tieltä.

Myönnän, että itsekin olen seurannut koko elämäni ajan Ruotsin tulevan kuningattaren puuhia. Victoria on syntynyt heinäkuussa 1977, vain vuosi minun jälkeeni – olemme siis käytännössä kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Vickanin syntymäpäivistä tehtiin joka kesä televisiokooste, joka esitettiin Suomessakin. Olin kateellinen samanikäiselle serkulleni, joka asui Tukholmassa, hänellä oli mahdollisuus nähdä Victoria joka päivä – tai näin kuvittelin.

Kun Ruotsin prinssi Carl Philip kolme vuotta sitten nai Sofiansa, istuin jyväskyläläisen kaksion sohvalla. Olimme ystävieni kanssa leiponeet skonsseja ja keittäneet teetä. Esille otettiin perintökupit ja kultauksin koristeltu teekannu. Tilanne oli kaikessa vakavuudessaan jopa vähän huvittava, mutta silti oikealla tavalla arvokas. Tuona iltana valvoimme myöhään yöhön ja vähemmän arvokkaasti tuijotimme silmät ristissä suoraa lähetystä Jukolan viestistä.

skonssit

Tänään avasin aamiaispöydässä vanhan Hesarin, jonka kaivoin lukemattomien lehtien valtoimenaan vyöryvästä pinosta. Marraskuun lopun numerossa oli kokosivun juttu Prinssi Williamista, olihan hän juuri tulossa vierailulle pääkaupunkiimme. Artikkeli toi mieleeni taannoisen teehetken ja siltä seisomalta päätin leipoa skonsseja iltapäiväkahvin kylkiäisiksi.

Resepti on hyvin yksinkertainen ja nopea. Parhaassa tapauksessa lämpimät skonssit ovat pöydässä 20 minuutin kuluttua aloittamisesta. Skonssit eivät missään nimessä ole vain kuninkaallisia hetkiä tai lomapäiviä varten, arkea ne piristävät yhtä lailla. Jos leipäkori on tyhjä, eikä kauppaan jaksa, ratkaisu löytyy alta. Skonsseihin ei tule hiivaa eli riittää, että kotoa löytyy leivinjauhetta ja ruokasoodaa. Taikinan koko on mitoitettu on kahden hengen talouteen, skonssit nimittäin kannattaa syödä saman tien, ne eivät parane vanhetessaan.

Kuninkaalliset skonssit

2 dl vehnäjauhoja TAI 1 dl vehnää ja 1 dl grahamia eli täysjyvävehnää
1/2 tl ruokasoodaa
1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl suolaa
1/2 tl sokeria
25 g voita
1 dl luonnonjugurttia, piimää, rahkaa tai maitoa

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Sekoita kuivat aineet ja nypi joukkoon kuutioitu voi. Kaada neste joukkoon ja sekoita pikaisesti tasaiseksi, älä vaivaa taikinaa. Minä käytin nesteenä rahkapurkin jämää, johon sekoitin punaista maitoa. Lisää jauhoja jos tuntuu siltä, taikina saa kuitekin jäädä löysähköksi.

skonssitaikina

Taputtele taikina jauhoisin käsin jauhoitetulle alustalle noin 2 sentin paksuiseksi. Ota muotilla taikinasta pyöreitä skonsseja ja nosta ne leivipaperoidulle pellille. Pyörylät voi painaa myös lasin reunalla, 5–6 cm on hyvä halkaisija. Voitele halutessasi kananmunalla tai maidolla. Paista uunissa 10–15 min, kunnes skonssit ovat saaneet väriä. Uunit ovat erilaisia, siksi kannattaa kurkata skonsseja pari kertaa paiston aikana.

skonssit

Näitä pikaisia leipäsiä voi nauttia sekä suolaisten että makeitten päällisten kanssa. Appelsiinimarmeladi, hunaja, kermavaahto, marjat, tuorejuusto, voi – mikä tahansa sopii. Yhdistele ennakkoluulottomasti, niin nykyajan modernit monarkistitkin tekevät.