Ensikertalainen Kiilopäällä – matkalla maailman katolle

Puuskutan. En uskalla pysähtyä hetkeksikään, sillä epäilen, etten pääsisi enää liikkeelle. Kivet muljuvat kenkieni alla. Matkaa on jäljellä vain reilu kilometri, mutta se kulkee suoraan korkeuskäyrältä toiselle. Jyrkimpään kohtaan on rakennettu rappuset. Yritän keskittyä niiden laskemiseen, mutta sekoan luvuissa jo parinkymmenen askelman jälkeen. Jatkan puuskuttamista ja nousen muutaman rappusen selkä menosuuntaan päin. Saan maisemasta virtaa ja jatkan eteenpäin. Olen ensimmäistä kertaa Kiilopäällä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Kaksikymmentä minuuttia sitten makoilimme vielä hotellihuoneen mukavalla sängyllä. Olimme aiemmin päivällä huiputtaneet Pyhä-Nattasen ja sivulauseessa sopineet, että illalla olisi kiva kiivetä Kiilopään puuttomalle laelle. Suunnitelma oli kuitenkin haudattu, sillä ehdimme takaisin hotellille myöhemmin kuin kuvittelimme. Illalliskattaus oli jo alkamassa Suomen Ladun päämajan suuressa ruokasalissa. Oli valittava rehdin ruoan ja Kiilopäälle kapuamisen välillä.

Rumakuru

Pyhä-Nattanen

Kiilopäällä

Sitten siskoni alkaa laskeskella ääneen. Kilometrejä on suuntaansa kaksi. Jos nyt lähtisimme, ehtisimme kyllä illallisellekin. Ei huipulle mene kuin puoli tuntia, kun reippaasti kävellään. On kevyempi kulkea, sillä reppua eikä eväitä tarvita. Eikö olisikin hienoa olla auringonlaskun aikaan Kiilopäällä ja katsella pastellinsävyistä taivasta tunturin laelta? Eihän se huippu tietenkään mihinkään täältä katoa, yritän ensin toppuutella. Pitäisikö kuitenkin jättää reippailu seuraavalle kerralle? Samaan hengenvetoon jatkan, että en tiedä tuleeko toista kertaa ja jos tulee, niin milloin. Näin pohjoisessa en ole koskaan ennen ollut. Päätös on lopulta helppo. Vetäisemme hotellikäytävän kuivauskaapissa puoli tuntia pöhisseet vaelluskengät takaisin jalkaan, heitämme kuoritakit niskaan ja lähdemme matkaan.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Reitti Kiilopään huipulle alkaa Urho Kekkosen Kansallispuiston lähtöportilta. Se seuraa Kiirunan poluksi nimettyä rengasreittiä, nousee ensin loivasti ja tasaisesti tunturin kylkeä pitkin, jyrkkenee sitten ja päätyy karun kiviselle laelle 546 metrin korkeuteen. Kiilopään palvelut sijaitsevat jo valmiiksi yllättävän korkealla merenpinnasta, joten nousua tulee yhteensä “vain” reilut 200 metriä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Rumakuru

Laella polku loivenee ja hengitys alkaa tasaantua. Huipulla vastaan kävelee perhe, jonka isä on pukeutunut t-paitaan. Pyörittelemme päitämme, sillä ihan noin lämmin maailman katolla ei ole. Oikeastaan päinvastoin: Kiilopäällä tuivertaa niin, että korvissa humisee ja kameraa näpräävät näpit alkavat tuntua kohmeisilta. Pieni poika keräilee kiviä ja asettelee niitä päällekkäin. Emme henno huomauttaa, että niin ei oikeastaan saisi tehdä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Kiilopäällä, kansallispuistoissa ja kaikkialla muuallakin luonnon keskellä maastoon tai sen muodostelmiin kajoaminen on lailla kielletty. Se mikä saattaa näyttäytyä vierailijalle epämääräisenä kivikasana, kuoppana tai kallionmuotona saattaa alkuperäiskansojen pyhä paikka, säilytyskuoppana käytetty purnu tai historiasta kertova muinaisjäänne. Piirrä siis puumerkkisi ainoastaan autiotuvan, lintutornin tai laavun vieraskirjaan ja jätä koskematon luonto edelleen koskemattomaksi.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Aurinko piilottelee taivaalla kiitävien pilvien takana, mutta valkoisen väleistä näkyy sentään silloin tällöin sinistä. Suoraan etelässä siintävät Sompion luonnonpuiston terävähuippuisten Nattastunturien ääriviivat. Urho Kekkosen kansallispuisto avautuu idässä ja pohjoisessa. Pieni ihminen on ihmeiden äärellä kuin maailman katolla, huomaamattomana hiekanjyvänä ikiaikaisen luonnon keskellä.

Kiilopäällä

Kiilopäällä

Lähdemme laskeutumaan lumoutuneina karun maiseman kauneudesta. Hämärä hiipii tunturin juurelle, kengät rahisevat soralla ja sormiin palailee pikkuhiljaa lämpö. Ehdimme hyvin illalliselle, ja seuraavana yönä näemme unta horisontissa hiljaisina seisovista jättiläisistä, sinisenä siintävistä tuntureista ja niiden liikuttavasta luonnosta. Aamun valjetessa pakkaamme tavarat ja lähdemme liikkeelle. Kiilopää on peittynyt pilviverhon taa. Rumakuru odottaa.

Kuvat on otettu Kiilopäällä, Pyhä-Nattasella sekä UKK-puiston Ahopään rengasreitillä. Osa otoksista on siskoni Miian kaunista käsialaa.

Mielettömien maisemien Pyhäkuru – elämyksellinen kallioseikkailupuisto Pyhätunturissa!

Olin luvannut lähteä siskoni seuraksi tunturiin syyskuun viimeiseksi viikoksi. Koukkasin kaupunkikodin kautta ja puksuttelin pöllölakanoissa kohti pohjoista. Minulla oli vain yksi toive, tai no, oikeastaan kaksi. Ensimmäiseksi tahdoin pitkälle päiväretkelle tunturipoluille, vaeltamaan niin, että reidet huutavat hoosiannaa ja pohkeet pinnistelevät viimeisillä voimillaan lempeisiin löylyihin ja sieltä takassa roihuavan tulen ääreen. Sen lisäksi halusin haastaa korkeanpaikankammoni, kiivetä pystysuoraa kalliota pitkin, liukua seinämältä toiselle, ylittää riippusillan ja itseni siinä samalla. Pyhäkuru, syyskuussa Pyhätunturiin avattu uudenkarhea kallioseikkailupuisto oli pakko kokea!

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Patikoimaan todellakin pääsin. Viiden päivän aikana taivalsin lähes 50 kilometriä mitä runsaimman ruskan keskellä. Siitä lisää tuonnempana, sillä nyt pujottaudutaan valjaisiin, kiristetään kypärät ja sujautetaan kädet kiipeilyhanskoihin. Pyhäkuru kutsuu!

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru sijaitsee Tajukankaalla, joten seikkailun aloituspaikkaan on Pyhätunturin hotellilta vain muutaman minuutin matka. Varasimme liput ennakkoon päivän ensimmäiseen ns. takuulähtöön. Kiipeilemään saa toki tupsahtaa ilman varaustakin, mutta varaamalla halusimme varmistaa, että pääsemme varmasti luvatussa aikataulussa matkaan, sillä iltapäivällä oli muita suunnitelmia. Valjaita ja kypäriä on rajattu määrä, joten teoriassa voisi käydä niinkin, että kaikki varusteet ovat varattuna ja niiden vapautumista joutuu odottelemaan määrittämättömän ajan.

Meidän lisäksemme seikkailemaan on lähdössä neljä muuta rohkelikkoa. Kun varusteet on säädetty kohdalleen yhdessä oppaan kanssa, pääsemme testaamaan karabiinihaan käyttöä, kiinnittäytymistä vaijeriin ja kulkemista sitä pitkin erilaisten risteysten kautta. Tehtävä muistutti erehdyttävästi pulmapeliä, sillä Pyhäkurun käytössä on Suomessa vielä harvinainen kiinnitysjärjestelmä, jossa haka on kiinni turvavaijerissa koko matkan ajan. Risteysten kohdalla hakaa pujotellaan edestakaisin, kiivetessä on osattava ohittaa lukot tietyllä tekniikalla ja niin edespäin. Ilman lipunmyyntimökkiä kiertävää harjoitusrataa sormi olisi mennyt suuhun (ja puristunut luultavasti myös vaijerin ja haan väliin) useamman kerran.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Seikkailu kipristeli jo vatsanpohjassa. Päästimme innokkaammat radalle ennen meitä, sillä halusimme edetä rauhassa ilman, että kukaan hönkisi niskaamme malttamattomana. Rata alkaa lyhyellä testiliu’ulla. Liuku kulkee vain muutaman metrin maan yläpuolella, mutta on kuitenkin sen verran vauhdikas, että hyppääminen tyhjän päälle hirvitti. Myönnän, kiljuin apua heti vaijeriliun ensimmäisillä metreillä. Parin sekunnin kuluttua onneksi jo nauratti. Valjaat tuntuivat tukevilta ja siskoseurassa meno tuntui turvalliselta. Lähdimme kipuamaan kohti korkeuksia. Saatesanoiksi saimme kehotuksen kokeilla kiivetä välillä ilman kallioihin pultattuja metallisia askelmia. Minun polveni tutisivat pelkästä ajatuksesta, mutta sisko otti ohjeesta vaarin ja haki luontevaa jalansijaa kallionkyljestä saman tien.

Muutaman minuutin jälkeen edessä avautui ensimmäinen tenkkapoo. Pieni riippusilta, joka huojui sivutuulessa edestakaisin. Jokainen askelma tuntui hataralta, mutta pian huomasin, ettei kannattanutkaan askeltaa molempia jalkoja samalle puupölkylle vaan kävellä reippaasti eteenpäin. Rytmin löydyttyä sillan loppuosa olikin lasten leikkiä. Silti olin onnellinen päästyäni kallioseinämälle jatkamaan matkaa kovalla maalla.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Jännittävin osuus oli kuitenkin vielä edessä. Parikymmentä metriä pitkä vaijeririippusilta on korkeanpaikankammoisen kauhistus. Vaijeri on pari senttiä paksu ja sen alla on ainakin kymmenen metrin pudotus. Sydän jyskyttää ja päätä huimaa. Yritän keskittyä katselemaan maisemia ja tuijotella horisonttia. Vaijeri jalkojeni alla notkuu jokaisella askelmalla. Huudan sillan alkupäähän seuraavalle seikkailijalle, että eivät astuisi sillalle ihan vielä.

Nolottaa, että olen niin hidas ja muut joutuvat odottamaan. Kun takana on kaksi kolmasosaa, kyllästyn itsekin etanan lailla etenemiseen. Haluan jo pois sillalla ja tiivistän tahtia. Ei tähän kuole, yritän ajatella, ja jos jalka lipsahtaa, jään korkeintaan roikkumaan karabiinihaan varaan. Kiukulla kipitän sillan toiseen päähän ja tuuletan astuessani tukevalle maalle.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pitkät vaijeriliu’ut eivät ole mitään riippusillan rinnalla. Nautin mielettömistä maisemista ja nauran, olen jälleen kerran voittanut itseni ja korkeanpaikankammon. Radan päätepisteeseen päästyämme on kulunut kaksi tuntia. Meille kerrotaan, että hauskuuden ei tarvitse päättyä tähän, vaan voimme kivuta takaisin riippusillalle, ylittää sen ja laskea vaijeriliukuja pitkin uudelleen. Pienen pohdinnan jälkeen päätän jättää uusintakierroksen väliin, mutta sisko sen sijaan tahtoo uudelleen sillalle. Minä haen kameran ja koetan tallentaa parhaat hetket muistikortille.

Pyhäkuru

Pyhäkuru

Pyhäkuru oli hienompi, ainutlaatuisempi ja elämyksellisempi kuin etukäteen osasimme odottaa. Ruskan värjäämät maisemat, auringon kultaama horisontti, omien pelkojen ylittäminen ja hyvin suunniteltu seikkailurata koukuttivat kerrasta. Oppaat osasivat kertoa, että syyslomia varten ollaan asentamassa vielä yhtä, nykyisiä pidempää liukua edellisenä päivänä pystytetylle tolpalle, johon suunnitellaan huipennukseksi huimaa hyppyä tyhjän päälle.

Leap of fate olisi todennäköisesti ollut minulle tällä kerralla liikaa, mutta jos suunnitelma toteutuu, aion ehdottomasti kokeilla rajojani uudelleen ensi vuonna. Kuulemma myös talvella pääsee laskemaan liukuja. Tajukankaan jääseinän valloittamisen jälkeen on tarkoitus laskeutua liukuja pitkin takaisin maankamaralle. Mikä mahtava elämys sinisessä hämärässä kaamoksen keskellä tai kimaltavien keväthankien keskellä!

Pyhäkuru

Kolmen tunnin reippailun jälkeen posket punoittavat, jalat tärisevät ja kädetkin tuntevat tehneensä töitä. Jännitys on lauennut ja päällimmäisenä on voittajaolo. Kahden hengen testitiimimme suosittelee syvästi, kokemus on todellakin 28 euron arvoinen. Pyhäkuru on ainoa Via Ferrata -tyyppinen kallioseikkailupuisto Suomessa, oppaat ovat osaavia ja radalla on koko ajan turvallinen olo. Paina siis Pyhäkuru korvasi taa ja buukkaa kiipeilykierros seuraavalla kerralla kun tulet tunturiin – ja ylitä itsesi!

Osa kuvista on siskoni Miian ottamia, osa Artturi Krögerin käsialaa. Kiitos seurasta, opastuksesta ja oivallisista otoksista!

ps. Jos kaipaat lisää tunturifiilistä, klikkaile Pyhätunturiin vanhojen postausten kautta. Kuvanlaadusta en mene takuuseen, mutta tekstit ovat tunnelmaa täynnä!

Minustako mökkihöperö?

Läppäri on auki, ja tyhjä arkki tuijottaa ruudulta vaateliaana ja kirkuvan kirkkaana. Tekeminen tuntuu tahmealta ja ahdistuksen tunne pyrkii esiin rintalastan alta. Päätän siirtää pakolliset työasiat hetkeksi syrjään ja kirjoittaa jotain aivan muuta. Otan koneen kainaloon ja suunnistan tuvan hämärimpään nurkkaan. Vedän viltin jalkojeni päälle ja alan kirjoittaa. Lupaan itselleni, että jos tämä teksti valmistuu seuraavaan tasatuntiin mennessä, palkitsen itseni päiväunilla. Sitten aloitan.

mökkihöperö aamu usva

Radiossa soi jazz ja uunissa palaa tuli, liekit loimottavat valurautaisen luukun pienistä aukoista. Keittiössä kohisee vedenkeitin. Tuuli on tyyntynyt ja kääntynyt luoteesta pohjoisen puolelle. Mökillä ja meillä menee ihan hyvin. Vaikka välillä kinastelemme ja tiuskimme toisillemme, olemme onnistuneet yllättävän hyvin elämään sulassa sovussa näissä niukoissa neliöissä. Etenkin nyt, kun ulkona alkaa olla kylmä ja sulkeudumme sisätiloihin, törmäilemme toisiimme jatkuvasti pienessä mökkikeittiössä. Toisen tielle jättämät tavarat saavat sapen kiehahtamaan, nojatuoliin kerääntynyt vaatekasa ärsyttää ja kasvava tiskivuorikin ottaa päähän. Arki on arkea idyllisimmissä mökkimaisemissakin.

Työpäivän aikana keskitymme omiin hommiimme. Jos sovittuja tapaamisia ei ole, karkaan välillä sienimetsään tuulettamaan ajatuksiani, istun laiturilla tuijottamassa veden liikettä ja pilvien purjehtimista taivaan kannella, heittäydyn pitkäkseni lukemaan kirjaa tai kahlaan läpi keittiön pöydälle kasaantunutta hesarien pinoa. Mies tönöttää tunnollisesti palapelilaatikoiden päälle viritetyn etätyöpisteensä edessä, keittää välillä kahvia ja jatkaa taas pakerrustaan.

Maisema on hiljainen. Järven rannalla on kymmenkunta mökkiä, mutta muita mökkiläisiä näkee syyskuussa enää harvakseltaan. Yllätyn joka kerta, kun metsän takaa pilkistää valo ja mietin, ovatko naapurit todella paikalla vai onko joku eläin laukaissut liiketunnistimella toimivan pihavalon. Vastarannalla on vakituista asutusta. Kukko kiekuu ja koirat kommunikoivat keskenään. Västäräkkien parvi etsii ötököitä kesäkeittiön katolta ja korppi kailottaa kovaan ääneen kuusikossa. Kurkiaura liitää mökin yli niin korkealla, että lintuja hädin tuskin erottaa paljaalla silmällä.

mökkihöperö aamu usva

mökkihöperö aamu usva

Pari päivää sitten pihaan lennähti huuhkaja. Ison linnun ilmestyminen pihapiiriin säikäytti meidät molemmat. Se istahti männyn oksalle, katseli ympärilleen ja poistui takaoikealle vain palatakseen kohta takaisin. Postinhakumatkalla syy päiväsaikaan liikkuvan linnun käytökseen paljastuu. Se on häädetty pesästään. Mökkitie on muuttunut, sillä sen varrelta on kaadettu yli 50-vuotias koivikko. Muutos on niin suuri, että pysähdyn niille sijoilleni ja tajuan liikkua vasta, kun metsäkone alkaa metelöidä. Lehtomaisesta vihreästä keitaasta, jossa linnut pitivät alkukesästä korviahuumaavaa konserttiaan, on tullut hakkuuaukio. Pidättelen itkua ja ihmettelen itsekseni, kuinka suuri vaikutus puiden kaatamisella minuun on. Pari päivää myöhemmin naapuri tietää kertoa, että koivikon kohdalla oli aiemmin ollut peltoja. Kyse ei siis ollut satoja vuosia vanhasta ikimetsästä, mutta surulliseksi ihmisen toiminta minut silti sai. Palattuani takaisin mökkipihaan istuin lamaantuneena hyvän tovin ja olin onnellinen siitä, että oma tonttimme sijaitsee paikassa, johon avohakkuut eivät yllä.

Järvivesi on jäähtynyt kahteentoista asteeseen. Nilkat jäätyvät jo ensimmäisellä uimaportaiden askelmalla, mutta pulahdan silti. Pidän kiinni uimaportaista ja lasken sekunteja. Sitten juoksen takaisin saunaan. Talviuimaria minusta tuskin tulee, mutta tämäkin on ihanaa. Syke kiihtyy, veri kiertää suonissani ja ihoa kihelmöi. Saunan lämpömittarin mukaan lämpötiloissa on eroa melkein 80 astetta. Lempeä löyly leviää lauteille ja tummalle seinälle heijastuu veden välke.

mökkihöperö aamu usva

mökkihöperö aamu usva

En tiedä miten meidän käy, kun palaamme kaupunkiin. Olemme tottuneet viettämään kaiken ajan korkeintaan kaksin. Hiljaisuuden keskellä, luonnossa liikkuen ja metsästä kulkien. Normaaliin palaaminen pelottaa vähän. Osaanko enää olla, jaksanko muita ihmisiä, haluanko liikkua isojen massojen keskellä vai kierränkö kaiken kaukaa ja pysyttelen taustalla?

Juuri nyt haaveilen siitä, ettei tarvitsisi palata pysyvästi harmaaseen kaupunkiin. Että meillä olisi ympärivuotinen asuinpaikka Etelä-Savossa ja Helsingissä vain kompakti kaupunkikoti. Yksiö tai pieni kaksio kantakaupungissa, sellainen jonne voisi tarpeen tullen asettua muutamaksi viikoksi tai vaikka vain viikonlopuksi, kuluttaa kulttuuririentoja, tavata ystäviä, istua illallisilla ja palata sitten takaisin maalle, luonnon helmaan ja veden äärelle. Hiljaisuuteen, josta en enää ole valmis luopumaan. Olen mökkihöperö, ja ylpeä siitä.

Eipä tiennyt kaupunkilaistyttö, mihin ryhtyi, kun mökin hankki. Kuulen kuinka lukko pääni sisällä naksahtaa auki, tahmeuden tunne on haihtunut ja hengittäminenkin muuttunut helpommaksi. Painan pään tyynyyn, vedän viltin korviin ja näen unta uudenlaisesta elämästä.