Viimeisen kolmen vuoden aikana olen käynyt kymmenillä ensitreffeillä. Olen sopinut kohtaamisia kahviloihin ja baareihin, istunut hermostuneena pöydän toisella puolen, deittaillut lenkkipolulla, rantakallioilla, terassilla ja elokuvissa, alttaria unohtamatta. Olen syönyt simpukoita, blinejä, pastaa, sushia, hampurilaisia, salaattia, juustoja, eväsvoileipiä, leivoksia, karkkia ja popcornia, kumonnut kymmeniä mukillisia kaakaota, kuumaa mehua, höyryävää glögiä ja teetä ja nauttinut lukemattomia lasillisia kylmää siideriä, kuplivaa samppanjaa, skumppaa, viiniä ja joskus oluttakin. Olen jännittänyt, uskonut ja toivonut, välillä pettynyt, mutta myös yllättynyt ja ihastunut.
En muista ensikohtaamista, jota olisin jälkikäteen katunut, eikä yksikään minuutti tai tunti ole mennyt hukkaan. Ei silloin, kun mies ei vastannut mielikuvia, tai silloin kun deitti oli nauttinut pari rohkaisuryyppyä liikaa. Eikä varsinkaan silloin, kun alttarilla kaiken kansan edessä kohtaamani kumppani osoittautuikin vain hyväksi ystäväksi. Kaikesta oppii ja kokemukset kirkastavat kuvaa siitä, millaisia ominaisuuksia kumppanissa arvostaa ja mitä parisuhteelta haluaa.
Aina olen yrittänyt olla oma itseni. Hermostuneena höpöttävä, hiljaisina hetkinä rohkaisevasti hymyilevä, huonoa huumoria viljelevä, hurmaava oma itseni. Olen saanut kuulla olevani mahtava tyyppi, ihana ihminen ja kiva tyttö. Iloinen, hauska ja kauniskin. Siitä huolimatta kemia puuttuu, tunteet eivät roihua eikä kipinää löydy. Samoihin pikaisiin johtopäätöksiin olen syyllistynyt itsekin. Olen nirsoillut, etsinyt vikoja ja vetänyt kaverikortin hihasta, useammin kuin kerran ja joskus liiankin helposti. Kieltäytynyt toisista tai kolmansista treffeistä, koska intuitio sanoo niin. Kerännyt rohkeutta sanoa suoraan, etenkin silloin kun toinen tuntuu jo ihastuneen.
Olen tapaillut, deittaillut, nähnyt ihan vaan kaveripohjalta, arponut missä mennään ja yrittänyt lukea ajatuksia. Kirjautunut tinderiin ja poistanut sovelluksen heti seuraavalla viikolla. Keksinyt syitä ja perusteluja sille, miksi mies ei vastaa tekstiviestiin, pitänyt toivoa yllä, odottanut muina naisina ja vakuutellut, ettei tunnu missään. Heittänyt toivon, avautunut ystäville, itkenyt olkaa vasten, keräillyt itsetunnon rippeet, uskonut ja toivonut uudelleen.
Kuulostaako tutulta?
Älä luovu toivosta. Kaiken tuon jälkeen saattaa saapua se ilta, kun lähdet ekoille treffeille vain siksi, ettei ole parempaakaan tekemistä. Et jaksa panostaa pukeutumiseen tai meikkaamiseen, koska tuskinpa tämäkään tapaaminen mihinkään johtaa. Kaarrat fillarilla lähikuppilan pihaan, näet hymyilevät kasvot ja baaritiskillä huomaat, että tykkäätte samasta oluesta. Sellaisesta, josta moni ei edes tiedä. Siinä hetkessä tajuat, että tämä saattaa olla yhteisen tarinan ensimmäinen luku, varovasti lepattava liekki, jolla on kaikki mahdollisuudet kasvaa kauan kaivatuksi roihuksi. Ihan pyytämättä ja yllättäen.
Toivoa on. Aina.
