On tammikuinen iltapäivä ja ulkona pilkkopimeää. Tunturimökin pirtinpöydällä on pari lasia viiniä ja takassa loimuaa tuli. Selaamme lentotarjouksia pienessä hiprakassa, eikä aikaakaan kuin plakkarissa on tiketit sekä Hollantiin että Skotlantiin. Kavanat, viski, pyöräretket, haggis ja vihreät nummet odottavat! Kaamoksen keskellä ajatus keväisestä Edinburghista oli kaukainen, mutta kun vappuaattoaamun sarastaessa heräämme kukonlaulun aikaan ja pakkaamme kimpsumme taksin takakonttiin, emme meinaa housuissamme pysyä. Serpentiinit ja ilmapallot unohtuvat kotiin, mutta ehtiihän tuota vappua juhlia taas ensi vuonna.
Olemme ensikertalaisia, mutta onneksi airbnb-isäntämme on puoliammattilainen. Keittiön pöydällä odottaa kaksi laminointua A3-karttaa – toiseen on merkitty Leithin alueen kohokohtia: parhaat ravintolat, baarit ja terassit, toisessa vinkkaillaan kaupungin muista nähtävyyksistä, ruokakaupoista ja pyörävuokraamoista. Asumme Leithissä, Edinburghin sataman tuntumassa. Alue on meille täydellinen, sillä naapurusto on pullollaan viihtyisiä pubeja ja pieniä ravintoloita ja vanhaan keskustaan on vain 10–15 minuutin bussimatka. Vesikin on lähellä, sillä mereen laskeva Water of Leith kiemurtelee käytännössä parinkymmenen askeleen päässä.
Epäonniset Kings Wark ja Norn
Ensimmäisenä iltana janoamme olutta ja tavallista pubiruokaa. Kings Wark, yksi Leithin vanhimmista pubeista, on saanut useampia ylistäviä mainintoja asunnon vieraskirjassa – siispä sinne! Ajatus Fish & Chips annoksesta saa suuni vettymään jo kävelymatkalla. Nälkä on kiljuva.
Vaikka Skotlanti on tunnettu eritoten viskeistään, on paikallisten ginienkin valikoima valtava. Jokaisessa itseään ja kaupungin juomaperinteitä kunnioittavassa ravintolassa on vähintään 30 ginilaadun lista, joka ei todellakaan ole hinnalla pilattu. Valitsen aperitiiviksi Gin N Juice -cocktailin, jonka ainesosaluettelo lupailee hyvää: paikallista giniä, raparperilla ja inkiväärillä maustettua ginilikööriä, karpalomehua ja limeä. Mies tilaa perinteisen gintonicin. Drinkki osoittautuu aivan liian makeaksi minun makuuni, mutta G&T on onneksi suuhun sopiva.
Alkuruoaksi tilattu piparjuuren ja kalan liitto ei sekään ole tähtiin kirjoitettu. Etsimällä etsimme kadonnutta makua, mutta se on tainnut unohtua keittiöön. Toivomme, että pääruoka pelastaa tilanteen. Haaveiltuani koko päivän rapeasta kalasta ja etikkaisista perunoista, en edes harkitse muita vaihtoehtoja. Mies tilaa pannulla paistettuja kalafileitä lisukkeineen ja vetää tälläkin kertaa pidemmän korren. Minun annokseni on suolaton, rapeutta ei paneroinnissa ole nimeksikään ja maalaisranskalaisetkin ovat lötköjä. Suola ja etikka parantavat makuelämystä piirun verran, ja saan vatsani täyteen, mutta ruoan laatu ei kyllä missään nimessä vastaa odotuksia. Illallisen hinta kahdelta sisältäen alkudrinksut sekä tuopilliset olutta ja siideriä on 52 puntaa. Kings Wark – ei jatkoon.
Seuraavalle illalle olemme varanneet etukäteen pöydän Michelinin bib gourmand -maininnalla palkitusta Nornista. Skottilaista ruokaa modernilla otteella, kohtuullisesti hinnoiteltuna ja vieläpä kahden korttelin päässä majapaikastamme. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Aamupäivällä saamme ravintolalta tekstiviestin: Dear sir, valitettavasti joudumme perumaan varauksenne, sillä keittiömestarimme on juuri irtisanoutunut ja lähtenyt lätkimään. Oh dear. Tähdet eivät todellakaan taida olla puolellamme.
Lounas Stockbridgessä: The Scran & Scallie
Päätämme panostaa pitkään lounaaseen ja antaa illalla mahdollisuuden jollekin toiselle lähipubeista. Hyppäämme vuokrafillareiden selkään ja poljemme kohti Stockbridgeä, jota vuokraisäntämme oli meille ylitsevuotavin sanakääntein kaupunginosana kehunut. Marssimme sisään The Scran & Scallien ovesta ja toivomme, että heillä on kahden aikaan vielä lounasta tarjolla. Kyllä vain, tätä tietä, olkaa hyvä.
Ravintola on Michelin-tähden pokanneen The Kitchinin tekijöiden sivuprojekti. Valkoisten liinojen paikka, jossa ei kuitenkaan turhia pokkuroida. Se kutsuu itseään gastropubiksi, mutta minun asteikollani ollaan kyllä hieman paremmassa bistrossa. Kolmen ruokalajin lounaan hinta on £17,50, ja valittavissa on muutama vaihtoehto. Minä tilaan alkuun black puddingia eli verivanukasta, pääruuaksi possun lapaa ja papuja ja jälkiruuaksi creme caramelin, mies päätyy silakkaan, turskaan ja juustolautaseen.
Verivanukas tai suomalaisittain veripalttu sopivan kypsäksi paistettuine kananmunineen on oivallinen. Mies ihastuu silakan ja sen kanssa tarjoillun perunasalaatin etikkaisuuteen. Pääruuatkin ovat nappisuoritus. Raaka-aineet ovat yksinkertaiset, mutta yhdessä ihanan maukkaat. Creme caramel on annoksena niin kaunis, että ihailen (ja kuvaan) sitä hyvän tovin, ennen kuin raaskin painaa lusikkani vanukkaaseen. Juustolautaselle on katettu juustopalojen lisäksi makeita kaurakeksejä. Kummastelemme tapaa, mutta myöhemmin selviää, että ne ovat skottilaisen juustolautasen vakiovaruste.
Syömme hartaasti ja pian huomaamme olevamme ravintolan ainoat asiakkaat. Gini kutittelee ja kuumottaa poskia. Räpsin ravintolasta muutaman kuvan ja huvittuneena huomaan, että niiden kaikkien taustalle tallentuu Pizza Hut. Jääköön se todisteeksi Edinburghin katukuvasta ja moninaisesta ravintolatarjonnasta.
Leithin pubisuositukset – The Shore ja Teuchers Landing
Runsaan lounaan jälkeen parkkeeraamme pyörät airbnb-asuntomme rappukäytävään ja laiskottelemme hetken tekemättä yhtään mitään. Tai no, sanotaan se nyt suoraan: makaamme sohvalla ja sometamme pari tuntia putkeen. Välillä seuraamme vastapäisessä ikkunassa poukkoilevaa valkoista kissaa. Ulkona ujeltaa tuuli ja ikkunaruudut helisevät niin, että kissaparka ei tiedä miten päin olla. Se yrittää tavoittaa äänen lähdettä tassuillaan, siinä koskaan onnistumatta. Oikeaa parisuhteen laatuaikaa.
Illaksi kävelemme kanavanrantaa The Shoreen, gastropubiin, jonka baarin puolella esiintyy tiistaisin jazzkokoonpano. Paikka oli kahdeksan aikaan tupaten täynnä, mutta hetken odottelun jälkeen onnistumme valtaamaan loosin, joka oli riittävän kaukana esiintyjäkolmikosta, mutta mukavan lähellä baaritiskiä. Simpukat maistuvat ja soitto soi. Raparperista ja päärynästä taiteiltu jälkiruoka ja lasillinen muscatia kruunaavat kokemuksen. Lasku on vaivaiset 41 puntaa kahdelta. Kiitos The Shore, palautit uskoni paikalliseen pubiruokaan!
Viimeisenäkin iltana turvauduimme lähiravintoloiden tarjontaan. Päivällä nautitut haggisburgerit tuntuvan sulavan hitaasti, joten päädymme nauttimaan aperitiivit kotioloissa ja vaeltamaan Teuchers Landingiin iltapalalle vasta yhdeksän jälkeen. Matkalla eksymme yksityiseen kerrostalopihaan ja pompimme pensasaitojen yli muina turisteina. Ikkunoista tuijotetaan meitä epäluuloisena. Palaamme samaa oikotietä takaisin ja löydämme ravintolan seuraavan kulman takaa.
Ginilista on jälleen kerran uskomattoman pitkä, mutta valinta loppujen lopuksi helppo, sillä listalla on myös oman kylän leithiläistä giniä. Otan lasini ja nappaan mukaan ruokalistan. En tiedä teistä, enkä skottilaisista ruokaperinteistä, mutta pikkusyötävien listalla luetellut lihamukit tulevat täytenä yllätyksenä. Liekö Lahti kopioinut ne skoteilta vai toisinpäin? Tilaamme pienen haggismukin, muutaman kampasimpukan sekä kalalaudan, hintaa lautasille kertyy noin 35 puntaa yhteensä. Kun annokset saapuvat pöytään, vilkaisemme toisiamme ja siunailemme yhteen ääniin suuria annoskokoja. Se siitä pienestä iltapalasta. Tarjoilija, toisitko meille vielä yhdet tuopit olutta ja siideriä, please!
Jo viime vuonna Lontoossa käydessäni tajusin, ettei brittiläinen (tai skottilainenkaan) ruoka ole millään tavalla huonon maineensa veroista. Mihin tahansa matkustaakin, saattaa nälän kurniessa vetää hatusta sen huonomman arvan, mutta jos pikkuisen jaksaa nähdä vaivaa, löytyy pienemmältäkin paikkakunnalta joku, joka tekee ruokaa suurella sydämellä. Myös Edinburghiin voi tehdä ruokamatkan, on vain oltava avoin mieli ja kunnioitettava paikallista keittiötä. Jaetaan niitä Michelin-tähtiä Skotlannissakin!