Kotiravintolan ensimmäinen kattaus

Kolme viikkoa sitten sain siskoltani puhelun. Hän halusi tietää, onnistuisiko minulta kolmen ruokalajin illallinen 12 hengelle. Myöntelin varovaisesti, olenhan pyörittänyt pienimuotoista ravintolaa kotonani ennenkin. Mutta että kaksitoista nälkäistä samaan aikaan? Ravintolapäivänä pöydässä on istunut enintään kahdeksan syömämiestä kerrallaan ja useimmissa kattauksissa heitä on ollut vain kuusi. Selviäisinkö tuplamäärästä ruokavieraita?

Muutaman minuutin asiaa makusteltuani vastasin kyllä. En tiennyt mitä tarjoaisin ja missä, mutta päätin yrittää. Jos en tähän pystyisi, olisi turha tehdä tulevaisuuden suunnitelmia kotiravintolan varaan.

aterian ainekset

Seuraavana päivänä menu oli jo paperilla ja budjetti laskettu. Sisko tykästyi menuehdotukseen ja hintakin saatiin sopivaksi. Alkuperäinen suunnitelma oli syödä ravintolassa, mutta koska juhlapäiväksi valikoitui sunnuntai, valinnanvaraa oli yllättävän niukalti. Uskalsin siis pyytää vähän vaivanpalkkaakin, olivathan vieraat varautuneet oikeaan ravintolaillalliseen, joka pitkällä kaavalla juomineen olisi maksanut vähintään 30–40 euroa.

Vielä piti ratkaista tilaongelma, sillä ruokapöydän ympärille mahtuu vain kahdeksan ja silloinkin ollaan kuin sillit suolassa. Parvekkeen pöytä toisi kaksi lisäpaikkaa ja hätätapauksessa viimeiset kaksi ruokailijaa voisi istuttaa sohvapöydän ääreen. Ekstratuolit voisi varmaan lainata taloyhtiön kerhohuoneesta. Sisko lupasi roudata lisäpöydän mukanaan, jos muuta ratkaisua ei keksitä.

Valitsin ruokalajit, joista osan voi valmistaa etukäteen. Alkuun appelsiininen porkkana-inkiväärikeitto, pääruuaksi nyhtökaurapilahvi ja jälkiruuaksi inkivääripannacotta. Tilanne oli otollinen, sillä laktoosivammaa lukuunottamatta koko seurue oli kaikkiruokainen.

nyhtökaurapilahvi

Nyhtökaurat eli nyhtikset hankin jo perjantaina päivällä, sillä niiden saatavuus on edelleen kiven alla. Pari viikkoa aiemmin piipahdin sattumalta Anton & Antonissa ja huomasin heidän hyllyssään kymmenkunta pakettia tuota harvinaista herkkua. Silloinkin oli perjantai ja ilmeisesti nyhtiksen toimituspäivä. Osuin oikeaan, sillä myös tänä perjantaina tiski oli täynnä. Astelin kassalle neljä pakettia sylissäni. Pienenä vinkkinä muuten: nyhtis on kyseisessä kaupassa melkein puolet halvempaa kuin isojen ketjujen marketeissa!

Keitto syntyi lauantaina, vain ranskankermainen loppusilaus jäi sunnuntaille. Resepti on keittiöni vakiokalustoa ja kopioitu käyttöön Eeva Kolun edesmenneestä Kauhaa ja rakkautta -blogista. Kanafondin korvasin luomukanaliemikuutiolla, inkivääriä lisäsin hieman reilummin ja koristeluun käytin thaibasilikaa, mutta muuten mentiin alkuperäisen ohjeen aineksilla. Ohjeen olen kirjannut myös tämän postauksen loppuun, niin kuin ruokavieraille lupasin.

(Jälkiruokakin oli lauantain ohjelmassa, mutta jäi lopulta seuraavaan aamuun, sillä karkasimme miehen kanssa iltapalapiknikille Mustikkamaan kallioille. Viikunoita, juustoja, maksapasteijaa, erilaisia hilloja ja punaviiniä lyhtyjen valossa – ahhh!)

inkivääripannacotta

Inkivääripannacotta on sekin yksi kestosuosikeistani, enkä enää muista mistä sen resepti on peräisin. Sellaisenaan se kuitenkin löytyy Tillin ja Pullan taannoisesta blogista, johon he sen kirjasivat käytyään luonani päivällisvieraina.

Kun ovikello viiden aikaan soi, pääruoka oli jo hyvässä vaiheessa, pannacotat hyytyneinä ja keitto kuumana kattilassa. Pöydän kattaminen jää tässä keittiössä yleensä viimeiseen tinkaan, mutta ilmeisesti alan vähitellen oppimaan virheistäni, sillä tällä kertaa katoin pöydän jo puolitoista tuntia ennen hoohetkeä. Ruokavieraat pääsivät kerrankin valmiiseen pöytään.

vieraat pöydässä

Jännittyneet perhoset lepattelivat ovikellon soidessa kiivain siiveniskuin. Kun kaikki vieraat olivat löytäneet paikkansa pöydästä, asettuivat siivekkäätkin. Seurue viihtyi rennosti keskenään ja minä sain touhuta keittiössä ilman häiriötekijöitä. Ruokalajit seurasivat toisiaan, lasit täyttyivät ja tyhjenivät tasaista tahtia. Kaikki oli ihmeellisen vaivatonta ja helppoa. Keittiö oli kaaoksesta kaukana ja kokki ilmeisen tyytyväinen työhönsä.

Kiitokset olivat vuolaita. Siivosin astiat tiskikoneeseen ja katoin itselleni kolmen ruokalajin illallisen. Saatoinpa lasin viiniäkin nauttia. Onnelliset hymyt, tyhjät lautaset ja täydet vatsat ovat parasta palautetta. Tällä kertaa suurin ja tärkein palkkio oli kuitenkin oivallus omasta osaamisesta. Vahvistus sille minkä tavallaan jo tiesinkin. Tähän minä kykenen ja tätä tahdon. Tästä kotiravintolasta kuulette vielä.

*****

Appelsiininen porkkana-inkiväärikeitto (12 hlölle alkukeitoksi)

1,5 kg porkkanaa
2 sipulia

6 valkosipulinkynttä
2 rkl voita
3 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna tai pilkottuna
4 dl appelsiinimehua
1,2 l vettä
2 kanaliemikuutiota, myös kasvis passaa
3,5 tl curryjauhetta
2 prk ranskankermaa
mustapippuria
suolaa
koristeluun (thai)basilikaa

Kuori ja pilko porkkanat, sipuli ja valkosipuli. Ota vähintään 4 litran kattila, kuumenna siinä voi ja kuullota sipulia, valkosipulia ja inkivääriä hetken verran. Lisää sitten porkkanat ja kuullottele pari minuuttia. Kaada kattilaan vesi ja mehu. Lisää lopuksi liemikuutiot ja curry. Kiehauta ja anna porista hiljalleen noin 45 minuuttia tai kunnes porkkanat ovat riittävän pehmeitä soseutettaviksi. Soseuta keitto sauvasekoittimella. Tähän asti keiton voi tehdä vaikka edellisenä päivänä.

Kuumenna keitto ennen tarjoilua ja hämmennä joukkoon purkillinen ranskankermaa. Mausta suolalla ja pippurilla. Annostele keitto lautasille tai pieniin kulhoihin ja nosta nokare huoneenlämpöistä ranskankermaa pinnalle. Odota hetki, että kerma alkaa sulaa ja pyöräytä sitten lusikalla keittoon kauniit kermakaaret. Ripottele päälle silputtua (thai)basilikaa.

porkkanakeitto

ps. Nyhtökaurapilahvin reseptin kirjaan ylös myöhemmin tällä viikolla, kun testikeittiössä porisevat vertailun vuoksi sekä nyhtis että härkis.

Jokainen päivä on ravintolapäivä

Olen jo jonkin aikaa pohtinut ravintolan pyörittämistä satunnaisesti kotonani tai jossain muussa sopivassa tilassa. Sellaisen, jossa olisi korkeintaan kaksi kattausta illassa tai vaikka vain kaksi asiakaspaikkaa romanttisesti kynttilänvalossa. Voisin hyvin myydä muutaman lounasannoksen, samalla kun teen lounasta itselleni. Keittää samalla vaivalla seitsemän litraa linssisoppaa tai paistaa lihapullia kahden sijaan kahdeksalle. Minua kiehtoo myös ajatus Helsingissä vierailevista matkailijoista, sellaisista tyypeistä, jotka haluaisivat kokea illallisen tavallisen helsinkiläisen kotona. Reissaajista, jotka tahtoisivat tutustua rennosti paikalliseen ruokakulttuuriin ja uusiin ihmisiin. Siinä sivussa he saattaisivat saada ruoka- ja ravintolavinkkejä paikkoihin, joita eivät muuta kautta välttämättä löytäisi.

Ravintolapäivä 21.8.2011

Kallion Herkut, Helsinki
Ravintolapäivä / Restaurant Day 21.8.2011
Photo: Tuomas Sarparanta

Kotiravintolat ovat olleet kova sana Euroopassa jo pitkään. Itsekin tutkailen reissusuunnitelmia tehdessä mahdollisuuksia syödä yhdessä paikallisten kanssa. Jostain syystä kotikuppilat eivät kuitenkaan ole rantautuneet Suomeen. Syitä ei ole vaikea arvata, sillä ne liittyvät satavarmasti valtakunnassa vallitsevaan byrokratiaan ja hankaliin lupakäytäntöihin, sekä alkoholilainsäädäntöön, joka ei tee ruokajuomien tarjoilusta kovin helppoa. Verottajallakin on ollut sormensa pelissä. Todennäköisesti samoista syistä suomalaisia kotiravintoloita ei näy kansainvälisillä sivustoilla, kuten voulezvouzdiner.com tai mealsharing.com. Sivustot sanoutuvat irti vastuusta ja painottavat, että ravintolan isännän on noudatettava paikallisia lakeja ja säännöksiä.

Blini-ikkuna

Blini-ikkuna, Helsinki
Ravintolapäivä / Restaurant Day 4.2.2012
Photo: Hanna Anttila

Viikko sitten Ravintolapäivän puuhamiehet Timo Santala ja Antti Tuomola pistivät pystyyn tiedotustilaisuuden. Pressissä he kertoivat, että viime lauantaina 21.5. viisi vuotta täyttänyt ravintolapäivä on tullut tiensä päähän ja lakkaa olemasta sellaisessa muodossa kuin ruokakarnevaali tähän asti on tunnettu. Tästedes ravintolapäivä on joka ikinen päivä. Siis myös tänään, eilen ja huomenna. Pop up -ravintolan voi avata vaikka saman tien ja täysin laillisesti. (Kuva alla: Lotta Numminen)

Skoolaus

Mutta entäs Evira ja verottaja, eikö ketään kiinnosta ja miksei muka lupia tarvita? Elintarviketurvallisuusvirasto eli Evira on antanut siunauksensa pop up -toiminnalle. Eviran mukaan yksityisen henkilön pyörittämä pop up -ravintola ei tarvitse erillisiä lupia, mikäli toiminta on tilapäistä ja tarjolla ei ole erityistä huolellisuutta vaativia riskialttiita ruokalajeja kuten raakaa kalaa tai lihaa. Sushia ja tartaria voi silti tarjota, kunhan tekee asiasta ilmoituksen viranomaiselle vähintään kuukautta ennen. Elintarvikehuoneistolupaa ei siis vaadita, eikä hygieniapassikaan ole tarpeen. Vastuullinen ravintoloitsija toki tutustuu hygieniavaatimuksiin ja huolehtii keittiönsä puhtaudesta joka tapauksessa.

WP_20160520_14_48_20_Pro

Verottaja taasen kiinnostuu vasta sitten, jos ravintolatoiminnasta saadut tulot jäävät ilmoittamatta tai niiden määrä liikkuu viisinumeroisissa luvuissa. Kuitit pitää säästää ja menot ja tulot kirjata, mutta muuten riittää että ilmoittaa mahdolliset käteen jäävät voitot henkilökohtaisessa veroilmoituksessa muina ansiotuloina. Alv-velvollisuuden raja tulee vastaan vasta kymppitonnin tuolla puolen. Satunnaisella emännöinnillä tuon rajan ylittäminen tuskin on mahdollista. Lisää byrokratian kiemuroista voit lukea ravintolapäivän sivuilta, jossa rautalankaa on taivuteltu varsin havainnollisesti. Myös City-lehden ansiokas artikkeli kannattaa lukea.

WP_20160520_16_08_13_Pro

Tämän kaiken olen tiennyt jo jonkin aikaa, ainoana esteenä on ollut markkinointikanavan puute. Miten tavoittaa nälkäiset ruokavieraat muulloinkin kuin virallisena ravintolapäivänä? Facebookissa syömään voi kutsua kaverit ja kaverien kaverit, mutta laajempi asiakaskunta jää saavuttamatta. Parhaimmillaan riittää puskaradio, mutta siitäkään ei alkumetreillä juuri apua ole. Santala ja kumppanit ovat luvanneet päivittää restaurantday.org-palvelun kartan jokapäiväiseen käyttöön. Vielä tämä uudistus ei verkkosivuilla näy, toivottavasti muutos tapahtuu pian. Sillä välin pop up -ravintoloille on luvattu näkyvyyttä ravintolapäivän facebook-sivuilla. Kun markkinointi saadaan rullaamaan, väliaikaisen ravintolan perustamisen kynnys madaltuu huomattavasti, ainakin tässä taloudessa.

WP_20160520_15_33_25_Pro

Kaikesta edellä mainitusta johtuen pääni sisällä on tällä hetkellä hieman ruuhkaa. Ideat sinkoilevat, jakaantuvat ja synnyttävät uusia, ihan hirmuista vauhtia. Olette etuoikeutetussa asemassa, sillä kuulette ensimmäisinä, kun ne konkretisoituvat.

Viisivuotiaan kunniaksi Kalasataman kestikievari tarjoili lauantaina italialaista hääkeittoa ja raparperitiramisua. Aurinko helli kattoterassille saapuneita ruokailijoita niinkin lämpimästi, että välillä piti siirtyä varjoon. Kameraan tallentui vain muutama kuva ja vaikka ne eivät tee minkäänlaista oikeutta onnistuneelle lounashetkelle, dokumentista ne kyllä käyvät. Onnea ravintolapäivä ja pitkää ikää!

WP_20160521_12_55_41_Pro

ps. Snapchatista on tullut minulle reilussa viikossa jonkinlainen päiväkirjan korvike. Tuoreimpia kuulumisia ja satunnaisia höpinöitä siis myös snäpissä, tunnuksella piapas.

Tapastelua ja taukopaikkoja Andorrassa

Keski-Euroopan hiihtokeskuksien safkavalikoima on hieman toista luokkaa kuin Lapin tuntureilla. Turvallisia burgereita ja ranskalaisia toki löytyy vuoriltakin, mutta niiden lisäksi rinneravintoloiden listoilla on keittoja, täytettyjä leipiä, pastaa ja pihviä, oikeastaan mitä tahansa gourmet-hodareista kolmen ruokalajin a la carte -lounaisiin. Nautimme näistä herkuista kahtena ensimmäisenä päivänä vain todetaksemme, että jalat olivat loppupäivän spagettia ja lounaskooma vei laskemisesta parhaimman terän. Vatsa oli sitä mieltä, että liika on liikaa. Huomasimme, että hotellin ruhtinaallisen aamiaisen jälkeen meille riittää rinteessä vain pieni huikopala.

WP_20160309_11_50_34_Pro
WP_20160312_15_50_58_Pro

Raskaat laskupäivät vaativat kuitenkin raskaat iltahuvit. Nyt en tarkoita pöydillä tanssimista ja oluttuoppien kumoamista brittituristien kansoittamissa after ski -baareissa, vaan syömistä. Pitkään ja hartaasti, mitä rasvaisempaa ja hiilaripitoisempaa, sen parempi, sillä reidet tarvitsevat polttoaineensa. Ähkyssä ja tiedottomana nukahtaminen ja sikeät yöunet olivat taattu.

WP_20160307_20_33_47_Pro
WP_20160310_20_27_47_Pro
WP_20160308_12_29_12_Pro
WP_20160306_17_01_56_Pro
WP_20160310_21_47_04_Pro

Kun kolmantena laskupäivänä lunta tuli taivaalta vaakasuorassa ja kasvot tuntuivat kattamattomissa tuolihisseissä istuessa neulatyynyltä, neljä tuntia kyykkäämistä riitti. Päätimme lähteä käymään Andorra la Vellassa, minivaltion pääkaupungissa, jota myös ostosparatiisiksi tituleerataan. Edelliseen kertaan verrattuna hinnat olivat nousseet, sillä tuotteille oli sittemmin asetettu 4 prosentin arvonlisävero. Suomeen verrattuna esimerkiksi kosmetiikan hinnat olivat noin puolet siitä, mihin itse olen tottunut. Minulla oli täsmäostoslistalla vain Diorin päivävoide, mutta mies innostui minunkin edestä. Ostoskassiin sujahti partavesi, eau de toilette, deodorantti, kahdet aurinkolasit ja viskipullo. Paluubussi odotutti itseään reilun tunnin. Märkänä, kylmissään ja ilman istumapaikkaa nälkäkiukku teki tuloaan. Onneksi kotikadun Pizzeria L’avet möi salaatteja myös mukaan. Kuuman suihkun jälkeen peiton alla syöminen oli luksusta.

WP_20160309_20_31_00_Pro

Seuraavana päivänä aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja puuteria riitti. Parin tunnin jälkeen reidet huusivat jo armoa ja oli pakko pysähtyä. Yhdeksän vuoden takaisesta laskuviikosta mieleen oli painunut vain yksi paikka: aurinkoterassi pienen lammen rannalla, vähän syrjässä suurilta massoilta, metsässä mutkittelevan punaisen rinteen kainalossa. Muisti ei ollut ihme kyllä tallentanut aurinkolavereita, shamppanjabaaria ja ihania voileipiä. Refugi del Llac de Pessons, täydellinen taukopaikka!

WP_20160311_14_33_57_Pro

Perjantaina halusimme syödä vähän paremmin, olihan yhteistä taivalta takana jo huimat yhdeksän kuukautta. Kynttilänvaloa, silmiin tuijottelua ja henkeviä keskusteluja viinilasin äärellä. Cort del Popaire sopi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Varasimme pöydän ison hiiligrillin läheltä, minun possuannokseni ja miehen lampaakare valmistuivat silmiemme edessä. Alkuruuan verivanukas oli herkkua, mutta crema catalana oli kärähtänyt pahan kerran. Parempaa olen yllättäen syönyt Helsingissä, Soil Wine Roomissa.

WP_20160311_20_17_09_Pro
WP_20160311_20_00_08_Pro
WP_20160311_20_33_30_Pro
WP_20160311_21_24_36_Pro

Tapaksiakin syötiin tottakai, oltiinhan lähellä Espanjan ja Katalonian rajaa. Kylän paras tapas-baari La Caleta oli sopivasti hotellin vieressä, asiakaspaikkoja baarissa oli ruhtinaalliset 16 ja ruoka erinomaista. Annoskoko oli ehkä vähän haastava kahdelle, luulen, että pimientos de padron -kiintiö on pienen hetken täynnä.

WP_20160308_19_43_12_Pro
WP_20160308_20_18_43_Pro
WP_20160308_19_52_15_Pro
WP_20160308_19_52_25_Pro

Taisimme koluta käytännössä läpi kaikki Soldeun kelvolliset ravintolat. Mikään gourmet-paratiisi kylä ei ole, mutta maut ja hinnat olivat kohdillaan. Espanjan ja Ranskan läheisyys näkyi, mutta mihinkään kovin omintakeiseen emme törmänneet. Vatsat kuitenkin täyttyivät ääriään myöten ja se lienee tärkeintä!