Sillä suurin niistä on rakkaus

Ei meidän pitänyt ensin kertoa tästä kenellekään. Meinasimme myhäillä ja vaihtaa katseita vain keskenämme. Tietäjät tietää ja sitä rataa. Mutta tilanne oli mikä oli, vaikka aittamme oli kaukana kavalasta maailmasta, emme olleet mökillä kaksin. Aamiaispöydässä odotti siskoni seuralaisensa kanssa. Enkä minä tietenkään pystyisi pitämään kaikkea onnea vain itselläni.

Pystyin piilottelemaan käsiäni selän takana muutaman minuutin, sitten katsoin merkitsevästi miestäni ja nyökkäsin aamupalalla istuviin juhannusvieraisiin päin. Mies hymyili ja nyökkäsi takaisin. Tartuin hänen käteensä ja kakistelin kurkkuani. Tuota noin, tässä aamulla pääsi käymään näin, sanoin, ja nostin vasemman nimettömäni näkyville.

Sitä koristi nuoren koivun notkeasta oksasta solmittu rengas, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi sormukseksikin sanoa. Mies oli askarrellut sen edellisenä yönä, ja piilottanut yöpöydän laatikkoon kosiakseen heti herättyämme. Vaikka yhteisestä tulevaisuudesta oli puhuttu jo kauan, yllätyin unenpöpperössä korvaan kuiskatusta kysymyksestä niin, että onnenkyyneleiden vuodattamisen sijaan kikatin hänen kyljessään minuuttitolkulla käsittämättä sitä, mitä hän juuri oli kysynyt. Sillä välin mies pujotti sormuksen sormeeni, ennen kuin edes ymmärsin vastata kyllä.

kihlasormus

Sisko hyppi tasajalkaa ja kapsahti kaulaani. Korkkasimme kylmään jemmatun kuohuviinipullon ja skoolasimme. Kihersimme toistemme kainaloissa kuin vastarakastuneet. Nauratti, sillä tuulen tuivertamat hiukseni olivat takussa ja peiliinkin olin vilkaissut viimeksi kaksi päivää sitten. Yllätyskihloja juhlitiin puhki hiutuneissa mökkiverkkareissa ja virttyneissä villapaidoissa.

Vilkuilin kättäni vähän väliä. Joka kerta vatsani kierähti kerälle ja perhoset lehahtivat lepattaen lentoon. Olivat kai laillamme lemmestä sekaisin. Minä olin onnesta sykkyrällä, sillä kaikkien deittailuyritysten ja epäonnistuneiden parisuhteiden jälkeen tuntui uskomattomalta kuulla jonkun rakastavan minua niin paljon, että halusi jakaa loppuelämänsä kanssani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Aamiainen kääntyi brunssiksi, skumppapullo tyhjeni ja puhe kääntyi käytännön asioihin. Joko olette päättäneet hääpäivän, kysyi siskoni. Pidätkö oman sukunimen? Katsahdimme toisiimme hihitellen, emme me mitään olleet miettineet valmiiksi. Eihän meillä ollut edes oikeita kihlasormuksia. Onhan näitä aikaa miettiä, vaikka loppuelämä.

Sinä päivänä yksi asia johti kuitenkin toiseen ja lopulta päädyimme varaamaan vihkimisajan Helsingistä heti heinäkuulle. Jos kerran olimme päättäneet mennä naimisiin, niin miksi turhaan siirtää sitoumusta hamaan tulevaisuuteen. Emme halunneet suuria juhlia, emme hääjärjestelyistä aiheutuvaa stressiä, emmekä muutakaan ylimääräistä härdelliä. Sitä paitsi mies ei kuulu kirkkoon, joten hääkellojen kumua ei muutenkaan olisi luvassa.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Astelimme vihille käräjäoikeuden istuntosalissa 512. Toimitus kesti kaksi minuuttia ja taustamusiikkina toimi 1,5-vuotiaan kummityttöni lauleskelu. Todistajan virkaa toimittivat hänen vanhempansa, ja tilanteen tallensi muistikortille luottoihminen kaveripiiristämme – kiitos Teemu. Heidän lisäkseen olimme kertoneet vain niille läheisimmille ystäville, joita olimme sopineet muutenkin tapaavamme hoohetkeä edeltävinä viikkoina.

Valkoisen kotelomekon hankin viime tingassa vintageliikkeestä, pörröisen jakun lainasin edellisenä päivänä vaatelainaamo Vaatepuusta ja kengät valitsin omasta kaapistani. Täydelliset vihkisormukset ostettiin panttilainaamosta – miehen valkokultainen versio löysi omistajansa vain pari tuntia ennen vihkimistä. Hiuksiin kukan sitoi lähikukkakauppa, mutta kimppua en huolinut, sillä se ei tuntunut tärkeältä. Hiukset ja meikki olivat ystäväni Miian käsialaa. Kiitos vielä, etukäteen annettu häälahja oli toivottu ja tarpeellinen.

Tahtomisen jälkeen kumosimme lasilliset samppanjaa yhdessä todistajien kanssa. Sitten karkasimme Kämpiin iltapäiväteelle kahdestaan. Hääyön vietimme kotoisesti natisevassa parisängyssämme, ja aamulla hyppäsimme suorilta moottoripyörän selkään. Hääkakku syötiin matkan varrella miehen sukulaisten seurassa. Sen jälkeen katosimmekin sormuksinemme mökin rauhaan. Täällä olemme vieläkin.

hääkuvat @ Teemu Kurko

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

On ihmeellistä, miten yksi juridinen sopimus voi muuttaa kaiken. Elämä on ennallaan, muttei kuitenkaan ole. Pyörähtelen pumpulipilvissä ja olen niin onnellinen, että hymyilen typerästi pihalla hyppiville räkättirastaille ja lepertelen kivelle lämmittelemään sujahtaneelle sisiliskolle. Haluaisin huutaa onneni koko maailmalle, ja heilutella vasenta kättäni jokaiselle vastaantulijalle.

Tahtoisin liittää tämän tekstin kylkeen kymmeniä kuvia komeasta sulhasestani ja hänen katseestaan, joka on täynnä rakkautta. Meitä on kuitenkin tässä liitossa kaksi. Kunnioitan aviomieheni toivetta, enkä julkaise hänestä tunnistettavia kuvia tai kerro hänen nimeään julkisesti. Te jäätte siis sanojeni varaan: hän on komea, myös sisäisesti. Hänellä on viisas sydän ja avara mieli. Hän on minun peruskallioni ja turvasatamani.

Hääkuvat (c) Teemu Kurko

Kasvoiltamme hehkuu onni. Sillä suurin niistä on rakkaus.

ps. Nimeni pidin ennallaan, mitäpä hyvää vaihtamaan. Se on omani, eikä kenenkään muun.

Olen onnellisempi kuin aikoihin – ja sanon sen ääneen

”Se ei kyllä yhtään ole sun tyyppinen”, totesi ystäväni suhteemme alkutaipaleella. Nyökyttelin hymyillen, sillä olin täysin samaa mieltä. Siihen asti olin toistanut tuttua kaavaa, ja siksi etsinyt sitä oikeaa ihan vääristä paikoista. Pitänyt parempana toisia ominaisuuksia, arvostanut tiettyjä ulkoisia piirteitä ja kiinnittänyt huomiota epäolennaisuuksiin. Niiden sijaan nojasin nyt keskusteluihimme, yhteisiin intresseihin ja siihen tunteeseen, että olen turvassa.

Keväällä 2013, kun erosin 11 vuotta kestäneestä suhteesta, tajusin, että olin jo pitkään elänyt toisten elämää. Sopeuduin ja tein kaikkeni käyttäytyäkseni niin, että minut hyväksytään. Uppouduin eksäni maailmaan, kun olisi pitänyt keskittyä kuuntelemaan, mitä minä elämältä haluan ja tarvitsen. Vaatimuksia, ääneen lausuttuja ja lausumattomia, sateli sieltä ja täältä. Vaikka ero oli kipeä, ilman sitä en olisi tässä. Vihdoinkin omana itsenäni, sellaisena kuin olen. Hyväksyttynä ja arvostettuna kaikkine vajavaisuuksineni.

Jo ensimmäisillä treffeillä haaveilimme kesämökistä. Molemmat tahoillaan tietysti, sillä liian suuria askeleita ei puolen tunnin tuntemisen jälkeen vielä kannattanut harppoa. Purjehduksesta ja merestäkin puhuttiin – ja ruokaharrastuksesta, siitä riitti juttua pikkutunneille. Baarin ovien sulkeuduttua hytisimme sen ulkopuolella kylmässä kesäillassa ja haimme lämpöä toisistamme. Lopulta hän hyppäsi paitahihasillaan pyörän selkään ja karautti kahdeksan kilometrin matkan kotiinsa Lauttasaareen. Minä melkein jäädyin, vaikka välimatkaa lämpimään peiton alle oli hädin tuskin kilometri.

Rakkaus antoi odottaa itseään. Polveni eivät notkahtaneet ensitapaamisella, mutta kiinnostukseni heräsi. Halusin tavata uudestaan ja jatkaa tutustumista. Kesän aikana ihastuin, mutta vasta syksyllä uskalsin sanoa rakastavani. Hän osoittautui timantiksi. Huolehtivaiseksi, turvalliseksi, kannustavaksi, myötäeläväksi, hauskaksi, älykkääksi ja kaiken päälle komeaksi. Hän arvostaa sitä, mitä minä teen ja tykkää siitä, mitä itse tekee. Hän on kätevä käsistään ja haka hellan ääressä, leipoo leivät, paistaa pihvit ja pikkelöi vihannekset. Hän pyöräilee kesät talvet, viihtyy luonnossa ja tarttuu toimeen hanakasti. Kaiken tämän lisäksi hän tykkää lukea, lähtee kanssani keikoille, pukeutuu hyvin ja kengätkin ovat kuosissa, vaikka niitä edelleenkin on ihan liian monta paria. Voisin jatkaa listaa vielä pitkään, mutta luulen, että ymmärsitte jo, mitä tarkoitan.

Jokaisessa parisuhteessa on kipukohtansa, jotka välttämättä eivät näy ulospäin – niin myös meillä. Kun katsoo historiaani taaksepäin, voi päätellä, että olen pitkien parisuhteiden ihminen. Se, miten hiertävät kivenmurikat kohdataan, ratkaisee. Kun napit painuvat vastakkain, haluan selvittää, mistä se johtuu. Jos hermot kiristyvät, kysyn syytä siihen. Kävelemään lähden vasta, kun muuta ratkaisua ei ole. Tämä pätee muuten myös ystäviin. Kun minut kerran voittaa puolelleen, pysyn purkkana kengänpohjassa lopun elämää.

onnellinen

Viimeisen puolen vuoden aikana suurimmat kivet kengissä ovat alkaneet hioutua huomaamattomammiksi. Kehitys on vaatinut itkua, itsensä tutkiskelua, ymmärtämistä ja toisen asemaan asettumista. Miksi hän toimii näin, miksi minulle tämä on tärkeää? Mies on lukenut kirjallisuutta aiheesta, minä olen kirjoittanut ja uskaltanut puhua vaikeistakin asioista ääneen. Sitkeys ja sinnikäs työ on alkanut tuottaa hedelmää. Juuri nyt parisuhteemme kukoistaa.

Istumme töölöläisessä kortteliravintolassa ja tuijotamme toisiamme silmiin. Olen onnellisempi kuin aikoihin, ja sanon sen ääneen. Viides yhteinen vuosi on aluillaan, ja uskon, että siitä tulee vielä parempi kuin edeltäjistään. Toivottavasti intuitioni on oikeassa.

Parisuhdetta puunaamassa – treffiviikonloppu Tallinnassa

Seisomme lipputiskillä Länsisatamassa. Mies tonkii hermostuneena lompakkoaan, sillä lahjakortti, jota tiskillä tarvitaan, on kadonnut. Ilman sitä joudumme pulittamaan kahdesta edestakaisesta reittimatkasta lähes 200 euroa. Liparetta ei löydy, joten ei auta muuta kuin kaivaa kuvetta. Mies näyttää siltä, että haluaisi heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa. Yritän vakuutella sekä miehelle että itselleni, ettei muutama satanen talouttamme kaada. Treffiviikonloppu Tallinnassa uhkaa alkaa kovin kireissä tunnelmissa.

kadriorg puisto

Harmituksesta puhisten kuljemme läpi porteista ja nousemme liukuportailla yläkertaan. Mies räplää edelleen rahapussiaan ja löytää kuin löytääkin hukassa olleen lappusen. Ongelmana on vain, ettemme enää pääse omin avuin lippuhallin puolelle. Pari jakkupukuista työntekijää pyyhältää ohitsemme. Juoksemme perään ja käytämme koiranpentuilmekortin. Onneksi ei tarvi ryhtyä kyynelehtimään, sillä pienen juttuhetken jälkeen meidät päästetään henkilökunnan ovesta takaisin lähtöruutuun.

Ryntäämme lipputiskille ja selitämme tilanteen. Ystävällinen rouvashenkilö, joka palveli meitä alun perinkin, kuuntelee ja ryhtyy näpyttelemään konettaan. Olemme varmoja, että rahojen palauttaminen ja lahjakortin käyttäminen ei enää onnistu, mutta onneksemme olemme väärässä. Vilkuilen kelloa, meillä on vielä 20 minuuttia aikaa ehtiä laivaan. Pienien teknisten ongelmien jälkeen rahat palautetaan ja lahjakortti kuitataan käytetyksi. Painan mieleeni asiakaspalvelijan nimen, sillä hän hoitaa tilanteen todella tyylikkäästi. Kiitos Irma joustavuudesta ja tilannetajusta, et tiedäkään kuinka suuren palveluksen teit!

Treffiviikonloppu Tallinnassa – omaa aikaa ja kainalossa kyhnäämistä

Matka on miehen yllätys minulle. Tiesin etukäteen vain matkapäivät, vasta edellisenä päivänä minulle kerrottiin monelta lähdetään ja minne. Majoitukset oli hoidettu ja pöytävaraus tehty. Kukaan entisistä kumppaneistani ei ole koskaan järjestänyt mitään vastaavaa. Olen otettu ja kiitollinen, vaikka laivamatkan hiilijalanjälki vähän omatuntoa hiertääkin. Parisuhde painaa vaa’assani piirun verran ilmastonmuutosta enemmän.

treffiviikonloppu tallinnassa

Aamulaiva on täynnä, onneksi meillä on hyttivaraus molempiin suuntiin. Seitsemännen kannen ulkohytistä on mukavat maisemat. Päiväunia ja pötköttelyä häiritsee vain vastapäiseen hyttiin yksin jätetty pikkukoira, joka pitää meteliä lähes tauotta. Kyllä hytissä loikoilu silti kaljakuppilan levottoman tunnelman ja karaokebaarin äänimaailman voittaa.

Airbnb-asuntomme on Kalamajan ja Telliskiven välimaastossa, puutalossa, joka ulkoapäin näyttää kadun ränsistyneimmältä röttelöltä. Rappu on kuitenkin siisti ja kattohuoneisto riisuttu, mutta siisti ja mukava. Kolmelle mitoitetussa majoituspaikassa on kaksi mukia ja epämääräinen joukko eriparisia oluttuoppeja. Nurkassa on pieni takka, mutta ei polttopuita. Isot kattoikkunat tuovat valoa sisään, myös yöaikaan. Yksi seinistä on pelkkää peiliä ja ehdin pelästyä itseäni jo ensimmäisen illan aikana useita kertoja. Pistorasioita on kolme, mutta eipä tänne tällä kertaa ole töitä tultu tekemään, vaan nauttimaan toistemme seurasta.

Paitsi että ensimmäisen illan vietämme erillämme. Hän olutfestareilla, jonka liput on myyty loppuun melkein vuosi sitten, minä kämpillä köllötellen ja ihan pikkuisen töitä tehden. Tällainen parisuhteemme on. Emme kyhnää kylki kyljessä koko ajan, vaan nautimme myös omasta ajasta ja tarvitsemme sitä tasaisin väliajoin. Hän saa maistella oluita niin paljon kuin napa vetää ja minä voin roikkua koneella ilman omantunnontuskia.

treffiviikonloppu tallinnassa

treffiviikonloppu tallinnassa

Käyn ostamassa lähikaupasta rasiallisen kreikkalaisia mansikoita, muutaman hapanoluen ja pari paikallista lihapiirakkaa. Paistan ne kaasulidellä ja kulautan alas punajuurella maustetulla gose-oluella. Yllätyn einespiirakoiden maukkaudesta, ja ahmin hyvällä ruokahalulla yhden lisää. Viimeisen jätän miehelle iltapalaksi.

Kalajamasta Telliskiven kautta Ülemisteen

Lauantaina nukumme pitkään, syömme kaksi tuntia aamiaista ja pötkähdämme vielä päiväunille. Ulos asti päästään vasta kahden jälkeen iltapäivällä. Aamulla melkein sorrun suorittamiseen, selaan Tallinnan matkailusivustoa, silmäilen blogijuttuja ja yritän väen vängällä keksiä jotain järkevää tekemistä. Kunnes muistan, mistä pidän kaupunkilomilla eniten. Haahuilusta, hitaasti lonnimisesta, tarkoituksella eksymisestä, ihmettelystä ja istahtamisesta kuppilaan, jos siltä tuntuu.

treffiviikonloppu tallinnassa

Niinpä kuljeskelemme käsi kädessä Telliskiven kaduilla ja kujilla. Istumme terassille tuulensuojaan ja aurinkoon, hiplaamme paikallista hipsterimuotia, syömme sormin, siemailemme juomiamme ja tarkkailemme ohikulkevia ihmisiä. Taivas kerää tummia pilviä yllemme koko päivän ja myöhäisen lounaan jälkeen kastumme kaatosateessa läpimäriksi.

Illallinen syömme kaukana keskustasta. Ratikka huojuu läpi harmaan kaupungin, viimeinen kilometri kävellään pilkullisen sateenvarjon alla toisiime nojaten niin, että yläselkä menee loppuillaksi jumiin. Juur on eestiläisten ravintoloiden parhaimmistoa, mutta paikassa, jonne ei mitenkään voisi vahingossa eksyä. Treffiviikonlopun ruokakokemuksille omistan oman postauksen, joten ei niistä tässä sen enempää. Kuuden ruokalajin aikana ilma kirkastuu. Taivaanranta kajastaa vaimean vaaleanpunaisena, ja Ülemisten ostoskeskuksen katolla maailmanpyörä hehkuu sähkönsinisenä. Sekoilemme netistä ostettujen ratikkalippujen kanssa ja jännitämme jäämmekö lipuntarkastajien armoille.

treffiviikonloppu tallinnassa

Yöllä pyörin sängyssä ja kuuntelen parhaat päivänsä eläneen talon ääniä. En voi olla ajattelematta puuttuvaa palovaroitinta ja satavuotiaan talon kummituksia. Katuvalojen heijastuksessa näen, kun katossa tepastelee suuri hämähäkki. Sukellan peiton alle ja nukahdan lopulta lämpimään kainaloon.

Kuljeskelua Kadriogin puistossa

Sunnuntaina paistaa aurinko. Jätämme avaimet keittiönpöydälle ja rullaamme laukut terminaalin säilytyslokeroihin. Reippailemme Kadriorgin puistoon, jossa kumpikaan ei ole koskaan käynyt. Haluan nähdä KUMUn ja ihailla japanilaista puutarhaa, sillä Roihuvuoreen en todennäköisesti lähiviikkoina ehdi. Istumme puiston penkillä puoliksi sylikkäin. Askelia on kertynyt melkoisesti ja jalkapohjia jomottaa, mutta hymy nykii poskipäitä. Treffiboksiin piilotettu treffiviikonloppu Tallinnassa on tehnyt hyvää.

kadriorg puisto

kadriorg puisto

KUMUa ihailemme ulkoa ja aulasta käsin, näyttelyt saavat jäädä toiseen kertaan. Kadriorgin puisto on vaikuttava, se on eurooppalaisempi kuin yksikään kotikontujen viheralue. Japanilainen puutarha sijaitsee kauiammaisessa kulmauksessa. Se on pieni, kirsikkapuitakin on vain muutama. Puutarhan kauneutta on silti vaikea tallentaa kameralle.

kadriorg puisto

Nälkä kurnahtelee vyötärön seutuvilla. Puiston laidalla on kiinnostavia ravintoloita, mutta ne ovat sunnuntaisin kiinni. Mon Repos vaikutti paperilla lupaavalta, mutta lähempää tarkasteltuna osoittautuu mielentilaamme nähden turhankin hienoksi paikaksi. Siksi otammekin suunnaksi Rotermannin korttelit ja Kaks Kokka -ravintolan. Sekin on molemmilta käymättä. Laivan lähtöön on yli kolme tuntia. Syömme pitkään ja hartaasti, ja piipahdamme vielä Tap Tapissa reissun viimeisillä olusilla. Istumme varjoiselle terassille, pipot päässä ja tumput käsissä. Oluttapahtuma on tuonut kaupunkiin janoisia alan harrastajia ja Rotermannin kapealla kujalla kuljeksii väkeä tuopit kädessä kahden olutravintolan välillä. Pyörittelemme päitämme, sillä sääntö-Suomessa tämä ei koskaan olisi mahdollista.

kadriorg puisto

kadriorg puisto

Laivalla tajuan, ettemme ole astuneet jalallakaan vanhaan kaupunkiin. Kännykkä  on rekisteröinyt yli 40 000 askelta ja muistikortti satoja kuvia. Tallinna on paljon muutakin kuin Raatihuoneen tori ja keskiaikaiset kadunpätkät. En tiedä, milloin seuraavan kerran lähdemme lahden toiselle puolelle, mutta se ainakin on varmaa, että valloitamme silloin jälleen uuden kaupunginosan.

Helsingissä laivasta astelee ulos kaksi onnellista matkaajaa. Edes väenpaljous tai kymmeniä kaljakeissejä kärräävät kanssamatkustajat eivät latista tunnelmaa. Emme ole kinastelleet kertaakaan, se on jo saavutus sinänsä. Treffiviikonloppu Tallinnassa saattaa jäädä ainoaksi laatuaan, mutta kokemus kannustaa raivaamaan kalenterista aikaa samantyyppiselle tekemiselle kotimaan kaupunkilomilla. Haahuilemaan päämärättömästi uusilla kulmilla ja kuljeskelemaan vieraiden kaupunkien kaduilla. Käsi kädessä.