Miten tässä näin kävi? Miten löysimme tänne, tämän tummavetisen järven rantamille, tähän punaiseen tupaan ja tuohon pihakeinuun ison pihlajapuun alle? Miten mökkiunelmista tuli totta? Tarina alkaa todennäköisesti kaukaa lapsuudesta, ensimmäistä vuosista, joiden muistikuvat alkavat jo haihtua tärkeämpien tieltä. Sukulaisten ja tuttavien mökeistä siellä, täällä ja tuotlla. Huviloista ja siirtolapuutarhoista, joissa olen päässyt piipahtamaan pikaisesti. Sillä omaa mökkiä meillä ei koskaan ole ollut.

Mökkiä korvasi mummola. Serkukset, jotka juoksentelivat puolipukeissa puutarhaletkun virtaavan veden alla ja kymmenhenkinen lapsikatras, joka kokoontui rintamamiestalon portaille tai ahtautui kiikkerään puutarhakeinuun yhteispotrettia varten. Kesät, jolloin juotiin marjamehua laseista, joissa oli punaisia sydämiä. Helteiset hetket, jolloin jännitettiin hetkiä korkealle navetan päähän rakennetussa huussissa, jossa oli kaksi reikää vierekkäin. Pihasauna, jonka kivilattia tuntui karkealta pienten jalkojen alla, ja jonka vesipata oli niin suuri, että siinä olisi melkein voinut uida.

Kaupungissa asuneella Kuopion mummilla oli siirtolapuutarhamökki, jonka pieniin neliöihin mahduimme mainiosti. Alueen kuivakäymälät olivat lapsen mittakaavasta kaukana, joten pissasimme ämpäriin, jonka sisältö sitten kaadettiin ruusupensaiden ravinnoksi. Syreenien varjoissa hörpimme T-kaupan kaakaota, sitä, joka ei sekoittunut kunnolla maitoon, vaan jäi ihaniksi suklaakokkareiksi maidon pinnalle.

Myöhemmin mökki muutti renkaiden päälle. Asuntovaunu parkkeerattiin Jukujukumaahan, Hailuodon hiekalle tai Punkaharjun leirintäalueelle. En muista, miten mahduimme kuudestaan nukkumaan vaunun varsin rajallisiin yöpymistiloihin, mutta niin vain matkasimme muina karavaanareina läpi Suomen useampana kesänä. Sitten muutimme pohjoisesta etelään. Meren läheisyys kannusti hankkimaan veneen, joten loput lapsuudesta vietettiin kelluvalla mökillä. Ensin pienellä moottoripaatilla ja myöhemmin pikkuisen isommalla purjeveneellä. Maisemat vaihtuivat, meri tuoksui, savukampela oli tuoretta, eikä sinilevästä ollut huolta.

Kun muutin omilleni, pääsin mökkeilemään harvemmin. Joskus juhannusta vietettiin kaverinkaverin tiluksilla järven rannalla, mutta useimmiten keskikesää ja monia muitakin kinkereitä juhlittiin kuivan maan mökillä Fagervikin vanhalla ruukkialueella, ensimmäisen poikaystävän kotikonnuilla. Kaikkien vanhemmat asuivat silloin maalla, joten mökkiä ei tarvittu, riitti, että talo oli tyhjänä. Kun liityin liki kolmikymppisenä Savolaisen Osakunnan kuoroon, oli edessä lukematon määrä vapaamuotoisia kesäleirejä, mökkireissuja, tervahöyryristeilyjä ja uusiavuosia iloisessa Itä-Suomessa. Verenperintönä saatu rakkaus Kallaveteen ja Saimaan rannoille ryhtyi roihuamaan.

Kuusi vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni. Ihmettelen edelleen sitä, kuinka jo ensimmäisillä treffeillä astuimme unelmissamme yhteisen mökin ovesta sisään. Kuinka kaipasimmekin samaa sielunmaisemaa: puhdasta järveä, kumpuilevaa mökkitietä, punaista tupaa, ajan patinoimaa soutuvenettä ja lempeiden löylyjen rantasaunaa. Kun unelmat oli piirretty yhteiselle kartalle, mikään ei voinut enää estää meitä.

Mökkiunelmia toteuttamassa

Ensimmäisenä yhteisenä kesänä emme vielä uskaltautuneet tositoimiin, mutta seuraavana vuonna vietimme neljällä eri vuokramökillä yhteensä kuukauden kesästämme. Kuulostelimme, kokeilimme ja tunnustelimme. Millaisissa oloissa viihdymme? Haaveilemmeko luksuksesta vai alkeellisemmista olosuhteista, haittaako kantovesi, entä jos sähköä ei ole? Olemmeko oikeasti mökkiläisiä vai luulemmeko vain olevamme?

Kolmantena kesänä vuokramökkivirityksiä jatkettiin. Vietimme kesää Kukkialla, ajelimme mökille Asikkalaan ja kokeilimme mökkeilyä Juvan tietämillä. Vertailimme varustelutasoja, mietimme sijaintia ja testasimme erilaisia pohjaratkaisuja. Tässä on sitä jotain, tuota emme oikeastaan halua edes harkita. Tavoite alkoi kirkastua. Neljäs mökkikesä saapui syliimme sattumalta. Kun italiassa asuva perhe tarvitsi talonmiestä omalle mökilleen Etelä-Savossa, olimme siltä seisomalta valmiina. Ajoimme katsomaan kesäpaikkaa pääsiäisenä ja jäimme saman tien yöksi. Hoidimme hurmaavaa punaista tupaa kuin omaamme, putsasimme ja puunasimme, nikkaroimme viljelylaatikot, kasvatimme perunoita, öljysimme terassin, maalasimme saunan verannan ja viihdyimme vielä toisenkin vuoden.

Sitten omistaja tahtoi mökin takaisin omaan käyttöönsä. Kun luopumisen tuska oli hieman hälvennyt, alkoi armoton metsästys, sillä kesä ilman mökkiä ei tuntunut kesältä lainkaan. Nälkä oli kasvanut syödessä ja kriteerit kiristyneet ehkä hieman liikaakin. Katselimme monia, mutta mikään ei innostanut tarpeeksi. Sijainti oli väärä, rannan ilmansuunta huono, kulkuyhteydet vaikeat, keittiö pieni, tontti olemattoman kokoinen, ranta liian ryteikköä, sauna huonossa kunnossa. Oikotiet, etuovet ja muut mökkipörssit selattiin läpi monta kertaa päivässä. Sitten tärppäsi. Juuri ennen kuin pandemia pani maailman polvilleen ja nosti mökkien hinnat pilviin, löysimme etsimämme. Torppa oli pieni, vedetön ja osittain sähkötönkin, mutta mikä tärkeintä, punaisella tuvalla oli tarina – ja se sijaitsi Savossa, puhtaan järven rantaviivalla. Kaupat tehtiin kahden kuukauden kuluttua, ja loppu onkin mökkipäiväkirjaan rakkaudella raapustettua historiaa!

On hämmentävää huomata, kuinka käytännössä kaikista muutaman vuoden takaisista mökkiunelmista on tullut totta. Leikittelimme aikanaan ajatuksella, että jos osallistuisimme kuvitteelliseen mökkikaupat sokkona -ohjelmaan, mitkä olisivat kolme kriteeriä, joiden tulisi vähintään toteutua. Kauan ei tarvinnut miettiä: puilla lämpiävä sauna puhtaan järven rannalla, riittävä etäisyys naapureihin sekä korkeintaan kolmen tunnin ajomatka. Viimeisestä jouduimme pikkuisen tinkimään, mutta muuten saimme sen, mitä toivoimme ja vielä vähän enemmän. Tässä sitä ollaan ja eletään, unelmien keskellä, Etelä-Savon sydämessä. Aamulla, peilityyneen järveen pulahtaessani en voi käsittää onneani – mikä mökkiparatiisi meillä onkaan!