Hengästyttävän Hossan vaelluspäivän, hyvin nukutun yön ja matkustajakodin mainion itsepalveluaamiaisen jälkeen kurvaamme kaupan pihaan. Seuraava yö vietettäisiin peti ja puuro -majoituksessa Puolangalla ja hieman epäilimme, ettei siltä suunnalta Kainuuta välttämättä kovin kummoista illallista löydy. Koriin päätyi niin possumunkkeja, hedelmiä, pähkinöitä, suklaata kuin grillimakkaraakin. Tarkoitus oli koukata Hepokönkään kautta, sijaitsihan siellä yksi Suomen näyttävimmistä vesiputouksista.

Hepoköngäs – vesiputous keskellä korpea

Ajomatkalla kohti Hepoköngästä Puolanka yllättää. Internet nimittäin osaa kertoa, että keskustasta löytyy Puolangan pessimistien grillikahvila, jota ylistetään sosiaalisessa mediassa kätketyksi kainuulaiseksi aarteeksi. Vesi herahtaa kielelle jo ennen luonnossa reippailua. Paikalliset grilliherkut on ehdottomasti testattava. Mutta sitä ennen on ohjelmassa Puolangan kuuluisin nähtävyys, Hepoköngäs.

Kuohuva hepoköngäs loksauttaa leukamme ammolleen. Hepoköngäs sijaitsee Heinijoessa kohdassa, jossa joki ylittää melkein pystysuoran kallion. Puolangan keskustasta putoukselle on matkaa noin 16 kilometriä 891-tietä pitkin. Vaikka Hepoköngäs maailman mittakaavassa onkin varmasti vain loriseva puropahanen, minun silmissäni se on taas yksi ainutlaatuinen esimerkki kotomaan ihmeellisestä luonnosta, jonka takia todellakin kannattaa matkustaa pidemmällekin.

Melkein 20 metriä korkean putouksen kautta on 1900-luvun alussa kulkenut tukkilaistenkin uittoreitti. Puupöllit ovat lentäneet vauhdilla putoksen alla olevaan lampeen ja siitä eteenpäin pitkin jokiuomaa, jota nyt asuttavat majavat ja kehystävät talttahampaiden joen päälle kaatamat vanhat puut. Upea Hepoköngäs ja sen alapuolelle laskeutuva reitti on esteetön, polulle on rakennettu tukevat rampit ja näköalatasanne. Puuvajaan ja puuceehenkin pääsee pyörätuolilla.

Istuessamme putouksen niskan päälle rakennetulla laavulla makkaranpaistossa pölähtää Hepoköngästä ihailemaan iso porukka teekkareita. Tupsulakit keikkuen he katselevat putouksen kohisevia kuohuja. Mies katselee heitä pitkään ja tunnistaa pian teekkareiden edustaman killan. Kun käy ilmi, että mieheni on opiskellut samaa alaa yli 20 vuotta sitten, lähtee pojilta hattu päästä. Vanha käpy pääsi pätemään nuorempien kesäretkellä.

Hepoköngäs on muutakin kuin pelkkä putous. Ennen kuin nälkä ajaa meidät nuotiopaikalle, kierrämme geologisen luontopolun, joka kulkee jokikanjonin reunoja pitkin. Majavaan emme harmiksemme törmää, mutta sen talttahampaiden uria näkyy joka toisessa rannan puussa ja pesärakennelmiakin on useita. Maisemat, polku ja sen infokyltit ovat mielenkiintoisia, kannattaa siis varata ylimääräinen puoli tuntia reitin kiertämiseen. Polku alkaa putoukselta ja päättyy parkkipaikalle ja sen voi kiertää molempiin suuntiin.

Kuvaamisen, kohisevien kuohujen ja välipalaksi nautitun makkarapaketillisen jälkeen olemme valmiit jatkamaan matkaa. Pessimistien Puolangan grillihampurilaiset odottavat jo!

Pessimistien Puolanka

On kuin mummolaan tulisi, sellaiseen mummolaan, jossa tuoksahtaa paistinrasva. Puolangan pessimistien Grillikahvilan palvelua mainostetaan piittaamattomaksi, mutta mukavaa ja mutkatontahan se on. Kalahampurilainen sisältää pari kalapuikkoa, vähän salaattia ja kastiketta. Muut listalla olevat burgerit on nimetty näppärästi, valotaululle on sommiteltu sulaan sopuun änkyrä ukko, hankala akka, meleko mahoton, perustylsä hampurilaisen ja sörsseli.

Grillikahvilan sisustus naurattaa, ihan kuin olisimme aikamatkalla 70-luvun suomalaisessa kodissa. Lueskelen Puolangan esitteitä, joista selviää että pessimismi on puolivirallinen, mutta hyvin nerokas, kieli poskessa tehty, yksityisen tahon masinoima mainoskampanja. Vanhassa kuvaputkitelevisiossa pyörii paikkakunnan mainosfilmi, joka sekin on toteutettu hurtilla huumorilla, kuinkas muutenkaan.

Kuolevastä pitäjästä ja pessimismistä on tehty kunnan voimamara. Grillikioskin kulmauksessa myydään pinssejä, kangaskasseja ja postikortteja, joihin on painettu pessimistisiä toteamuksia. “Valmistun työttömäksi.” “Mitäpä se hyvejää” “Unelmat peruttu.” “Miksi aina minä?” “Isona minusta tulee pessimisti.” Ympäri kioskia on julisteita, joissa kerrotaan Puolangalla vietettävän pessimismipäiviä joka vuosi 1.1.–31.12. Hihittelen itsekseni, kuiva huumori uppoaa minuun täysillä.

Kuikan tila – maatilamajoitusta ja lapiohommia

Paras on vielä edessä. Paljakan lähellä sijaitsevalla Kuikan tilalla saamme oman huoneen yläkerrasta. Saunomaan pääsemme isäntäparin omaan saunaan, joka on lämmitetty meitä varten. Pellavaiset laudeliinat ja kattoon kiinnitetty hämyinen tähtitaivas tekevät terää pitkän ja kylmänkolean päivän jälkeen, eikä enää yhtään harmita se, että rantasaunaa ei viileän kelin vuoksi lämmitetty. Siemailemme muutaman lasillisen Suomussalmelta ostettua punaviiniä ja luemme kirjaa, kunnes uni voittaa.

Suurin yllätys eteemme tupsahtaa vasta aamulla. Istumme isäntäparin aamiaispöydässä ja maistelemme pitkään haudutettua puuroa, pihan marjapensaiden sadosta keitettyä mehua ja muita paikallisia tuotteita. Kun isäntä on hävinnyt hirviporukan kuukausittaiseen kokoontumiseen, kakaisee emäntä kurkkuaan ja pohtii, uskaltaisiko hän kysyä meiltä vielä jotakin, kun vaikutamme kuulemma sellaisilta tekijäihmisiltä.

Vilkaisemme hämmentyneinä toisiamme ja toteamme vähän varuillamme, että kysyä aina saa. Kaksimieliset aivoni ehtivät sadasosasekunneissa kehitellä vaikka mitä skenaarioita, enkä todellakaan osaa arvata mitä tuleman pitää. “Tuota noin”, aloitti majatalon emäntä. “Kun me olemme isännän kanssa jo huonoja liikkumaan, voisinkohan pyytää teiltä vähän apua?“

Pidätämme hengistystämme, kun hän jatkaa: “Pihavalo kaatui viime talvena auratessa ja nyt sen tilalle pitäisi asentaa uusi. Sähkömies tulee paikalle, heti kun hänelle soitamme, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa kuoppa, johon uuden pihavalon betonijalusta valetaan. Jos sovittaisiin vaikka niin, että maksaisittekin tämän yöpymisen työllänne? Minulla olisi tuolla pihalla lapio jo valmiina.”

Sinnehän me sitten marssimme, pihamaalle. Lapio odottaa vanhan valotolpan juurella, eikä aikaakaan kun mies käy kivisen maan kimppuun. Hiki ja hiekka lentää, kun hän riehuu lapion varressa ja kampeaa ladosta löytyneen rautakangen kanssa isoja kiviä kuopasta ylös. Kun kuoppa on kaivettu, käykin ilmi, että myös betoni pitäisi valaa. Hetken betonipussin ohjeita ihmeteltyämme tartumme tuumasta toimeen.

Kun taksvärkki on tehty, on emäntä niin kiitollinen, että hakee keittiöstä ison kylmäkassin ja täyttää sen pakastetulla hirvenlihalla ja kanttarelleillä. Me istumme anopin laina-autoon ja kaasutamme pois pihalta pyörällä päästämme. Näin voi käydä vain Kainuussa, Pessimistien Puolangalla.