Kun tilaisuus pienen kalastajatorpan vuokraamiseen käveli toukokuun lopulla vastaan, emme aikailleet. Miehellä oli lomapäiviä viime vuodelta rästissä ja minulla – noh, ei muuta kuin aikaa. Seuraavan viikon sääennuste oli hyvin kesäinen ja lämmin. Oli vain valittava lähteäkö ulkomerelle, vedettömään ja sähköttömään ympäristöön vai vähän lähemmäksi rannikkoa, vesijohtoveden ja sähkön ulottuville, mökkiin, josta oli soutumatka kyläkauppaan.

Vaikka emme periaatteessa sähköstä tai juoksevasta vedestä haaveilleetkaan, tuntui makean veden roudaaminen mantereelta hieman haastavalta, etenkin kun liikuimme kaksipyöräisellä, emmekä omistaneet kokoon taitettavia vesikanistereita. Niinpä ulkoluoto jäi odottamaan seuraavaa kertaa ja kanisterien hankintaa.

Vuokraisännän kyyditettyä meidät veneellä perille, valinta osoittautui oikeaksi. Tiedättekö sen hetken, kun ihastuu johonkin ensisilmäyksellä? Kun tuntee välittömästi olevansa kotonaan? Intuitio huutaa, että tämä ihminen, tämä paikka, tämä on minun heimoani ja minun sielunmaisemaani. Sydän heitti rinnassa volttia, sillä mökki oli kuin meille varta vasten rakennettu.

Kolme laituria, joilla istuskella, onkia, pestä perunoita ja tiskata. Lännessä silokalliot ja näkymä aavalle merelle, idän puolella mökki ja huumaavan tuoksuvat syreenipensaat, kivenheiton päässä joutsenpariskunnan pesä. Pohjoislaidalla rantasauna, jonka laskeva aurinko värjäsi säteillään. Keskellä saarta, korkeimmalla kohdalla, puunoksaan viritetyt keinut ja täydellinen paikka riippumatolle. Venevajassa airot ja saunarannassa soutuvene. Joka kallion kolossa ruohosipulia ja suolaheinää. Viereisessä saaressa metsäkaurisperhe.

Mökissä sisällä valoisa makuuhuone ja tupa, niiden välissä keittiö. Tuvassa tuolit eriparia ja nurkassa takka. Puisella patiolla merituulten harmaannuttama pöytä ja penkit. Uutuudenpunainen huussirakennus kulman takana, merinäköalalla tietenkin.

Joka aamu avasimme makuuhuoneen verhot, pötköttelimme sängyssä hyvän tovin ja ihailimme käsittämättöntä maisemaa. Joutsenien aamurutiineja, tiirojen syöksyjä rantaveteen, lokkien pesintää, vesilintujen poikueita. Vesi oli tyyni ja aurinko liian kirkas juuri heränneiden silmiin.

Alkuun kaipailimme radiota, mutta pian huomasimme sen olevan tarpeeton. Luonto piti huolen äänimaisemasta ja hyvin pitikin. Haapojen lehdet havisivat, vesi ropisi kattoon. Pihalla tepastelevat lokit ja pesäpuussaan livertävät pikkulinnut riemuitsivat kesästä. Kauempaa väylältä kantautui veneen moottorin ääni. Jossain koira haukkui.

Vaikka paikka hipoi täydellisyyttä, mökkirytmiin tottuminen otti aikansa. Hiljensin tietoisesti kaikki somekanavat ja pyrin välttämään netin selaamista silloinkin, kun mieleen tupsahteli kinkkisiä kysymyksiä. Kuinka pitkä on lokin elämä? Ovatko vesilinnut pariuskollisia? Mitkä lokkilajit olivatkaan rauhoitettuja? Mistä tunnistaa kalasääksen?

Kun vielä toisenkin päivän iltana käsi hamusi kännykkää, tajusin kehittäneeni itselleni jonkinlaatuisen addiktion ja pahan tavan. Loppuviikon kännykkä pysyi visusti käyttökiellossa, siitä katsottiin vain kelloa ja tarkistettiin päivittäinen sääennuste. Riippuvuus herätti ajattelemaan ja päätin määrätä itselleni somesäännöt, jotten lipsuisi samaan tilanteeseen uudelleen. Jotta olisin enemmän läsnä.

Päivät seurasivat toisiaan samanlaisina, mutta kuitenkin niin erilaisina. Aamupala, lounas, päiväkahvit, illallinen ja iltapala. Sauna lämpesi, joskus kaksikin kertaa päivässä. Makasimme lämpimillä kallioilla nenä kiinni kirjassa. Uitimme varpaita 16-asteisessa vedessä ja heitimme talviturkit. Tuijottelimme riippumatossa poutapilviä ja päivittelimme lintujen reviiritaistelua. Kuuntelimme saunan lauteilla ukkosen jylyä. Saatoimme kuljeskella puoli päivää ilman rihman kiertämää ihan vaan koska voimme.

Vieraskirjan mukaan vedet vilisivät ahvenia. Yritimme narrata kaloja, mutta siinä taisi käydä toisinpäin, sillä yksikään ei tarttunut tarjoiltuun matoon tai vieheeseen. Myöhemmin meille kerrottiin, että paikallisetkaan eivät ole pariin viikkoon saaneet kalaa yhtä pientä haukea enempää. Syyksi epäilivät merivirtoja ja lintuja. Kuulemma merimetsot ovat joinain vuosina ryövänneet kalavedet tyhjiksi.

Saariston ilmanala on arvaamaton. Merellä on aina vilpoisempaa kuin maalla, mutta meillä kävi tuuri. Lämpö nousi reilusti yli parinkymmenen asteen heti ensimmäisenä mökkipäivänä. Viimeinen vuorokausi oli viileä, mutta sekään ei haitannut. Takkatuli räiskähteli, letut paistuivat hellalla ja syli oli lämmin.

Ensimmäisen yhteisen mökkiviikon jälkeen unelma elää entistäkin vahvempana. Tätä me haluamme, tällaisessa ympäristössä tahdomme kesämme viettää. Vuokraisännän kanssa sovittiin jo pitkästä viikonlopusta elokuussa, tällä kertaa ulkoluodolla.

Paluu kivikaupunkiin tuntui oudolta ja vähän masentavaltakin. Viikon hiljaiselon jälkeen jopa radion kuunteleminen aiheutti levottomuutta. Ikkunasta näkyy vain toinen kerrostalo ja joka paikka tuntuu olevan täynnä turhaa tavaraa. Pari taivaalla liitelevää kaupunkilaislokkia eivät täytä tyhjiötä. Kaipaan takaisin toimettomaan mökkimoodiin.

Kaksi reipasta kesärenkiä etsii siis tositarkoituksella vakituista vuokratupaa tai lainamökkiä viikoksi tai kahdeksi. Veden ääreltä, enintään parin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Lupaamme niittää pihanurmen, hakata saunapuut ja muutenkin pitää kesäkotia hyvänä. Yhteydenottoja odotellessa korvaushoidamme itseämme Mustikkamaan poluilla ja Kalasataman asfalttirannoilla.