Kahdeksan vuotta sitten olin pyöräilemässä Lauttasaaresta kohti keskustaa, kun Kaapelitehtaan kohdalla taskussani kilisi kännykkä. Minua pyydettiin kummiksi. Ensimmäistä kertaa jouduin miettimään, mitä kummius minulle merkitsee. Kristillinen kasvatus ei ole minun heiniäni, mutta hyvä aikuiskaveri osaan lapselle olla. Kysyin mitä minulta odotetaan, sillä en halunnut luvata mitään, mitä en voisi pitää. Tukiverkkoa, luottoaikuista, läheistä ihmistä, jonka puoleen uskaltaa kääntyä milloin vain. Se sopi erinomaisesti, olin otettu.

Asumme kaukana toisistamme, kummityttö ja minä. Tai siltä se autottomasta tuntuu. Hän maalla, minä kaupungissa. Tapaaminen vaatii aina sopimista ja aikatauluttamista ja ehkä siksi vietämme yhteistä aikaa ihan liian harvoin.

Tämä kesäloma on pienen koululaisen ensimmäinen. Äiti ja isä ovat vielä töissä, pikkusisko päiväkodissa. Lomailevien sukulaisten ja kummien seura on haluttua ja apu tarpeen. Minua mietitytti, sillä koskaan aiemmin emme ole viettäneet koko päivää kahdestaan. Jännitys kipristeli vatsanpohjaa – aivan turhaan.

Tyttö on sanavalmis seuraneiti ja rakastaa Helsinkiä. Ja lokkeja ja Kånken-reppuja ja kallioita ja tortilloja. Niinpä lähdimme Suomenlinnaan, shortseissa ja t-paidoissa, lippikset päässä ja reput selässä. Matkustimme metrolla, ratikalla ja lautalla. Juostakin piti, kun kummitäti oli liian hidas valitsemaan vaatteita ja lautta meinasi jättää. Torimansikat jäivät ostamatta, mutta korvasimme ne valitsemalla jäätelöt Suomenlinnan Siwan pakastealtaasta.

Tykistönlahdella meitä odotti kuningas Kustaa III, valistunut itsevaltias, joka oli kadottanut kruununsa. Puolentoista tunnin etsintäkierroksella taskulamppujen keilat valaisivat kasemattien kosteita käytäviä ja kiväärigallerian lukittuja loukkoja. Näyttelijät suoriutuivat tehtävästään erinomaisesti ja ottivat letkauksillaan huomioon myös meidät aikuiset. Tarinan sekaan ujutettiin faktatietoa Ruotsinsalmen taisteluista ja rauhanneuvotteluista. Kun kuningas viimein suostui kuulemaan kansansa tahtoa, varkaat luovuttivat kruunun takaisin hallitsijan haltuun.

Loput energiasta kulutettiin rantakallioilla kiipeilyyn. Tuonne minä haluan ja tuonne! Ihanan sileät kalliot ja niin hirmuisen paljon lokkeja! Istutaanko tähän, otetaanko kengät pois? Istuttiin, otettiin ja ihmeteltiin kallion pinnasta hohkaavaa lämpöä, kimaltavaa merta ja horisontissa hitaasti etenevää rahtilaivaa.

Loppuunkuluneet akut ladattiin Ahoritan tacoilla ja nachoilla, jotka kummitytön mielestä olivat parasta ruokaa ikinä. Kummitädin sydän heitti volttia, kun ensimmäinen yhteinen päivä pisteytettiin täyteen kymppiin. Kysymykseen tuletko Helsinkiin toistekin, vastaus tuli kuin Suomenlinnan tykin suusta: to-del-la-kin!