Aloitetaan nololla tunnustuksella. Olen asunut pääkaupunkiseudulla vuodesta 1995 lähtien. Ensin viisi vuotta Espoossa ja sittemmin 17 vuotta Helsingissä. Tuona aikana olen käynyt Nuuksion kansallispuistossa tasan yhden kerran. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että metsä on aina ollut minua muutoinkin lähellä. Sinne saattoi kadota kotiovelta ja se alkoi rappusilta ensimmäisen opiskelija-asunnossani Espoon Lintuvaarassa. Metsien vehreys on ollut lähellä ja läsnä, mihin tahansa olen sänkyni sijannut. Nytkin se on vieressä, paljon pienemmässä mittakaavassa, mutta kuitenkin.
Minun ei tarvitse hakeutua kansallispuistoon päästäkseni keskelle korkeita honkia, kuullakseni haavanlehtien havinaa tai ihaillakseni ilta-auringon värjäämää väreilevää vettä. Voin kävellä viidessä minuutissa Mustikkamaalle tai pyöräillä viidessätoista Vanhankaupunginlahden jylhille kalliorannoille, istua osaksi lintujen livertämää äänimaisemaa ja pulahtaa neliasteiseen mereen milloin tahansa tahdon. Suuren maailman perspektiivissä se on aika ihmeellinen asia.
Satavuotiaan Suomen luonnon päivää vietettiin eilen, elokuun viimeisenä lauantaina. Sisäministeriö suositteli liputtamaan suomalaisen luonnon puolesta ja media suitsutti, kuinka olemme tässäkin edelläkävijöitä, ensimmäisinä historiassa nostamme sinivalkoisen lipun salkoon ylpeinä kansallisaarteestamme – luonnontilaisista metsistä, tuhansista järvistä, tammilehdoista, suoniityistä, männiköistä ja kanervikoista, jotka ovat vertaansa vailla. Koko Suomi kutsuttiin luontoon, poluille ja kallioille, joiden lomaan oli pystytetty karnevaalikojuja, kokoontunut kuoroja, perustettu pop up -ravintoloita ja järjestetty kävelykierroksia.
Seuraa toinen tunnustus: en osallistunut yhteenkään tapahtumaan, en edes lähtenyt lähipoluille. Sen sijaan kävin kaupassa ja vietin vuorokauden keittiössä kokaten suomalaisen luonnon ainutlaatuisista antimista. Minulle luonto on läsnä jokaisessa päivässä, se on hiljaisuutta, joka soi korvissa, se on kuikan haikeaa huutoa, sirkkojen suvisoittoa ja joutsenten siipien ilmaa halkovaa huminaa. Se on superruokaa, joka kasvaa kaikkien saatavilla, tummavetisiä suolampia, äärettömiä horisontteja ja puhdasta ilmaa, jota hengittää. Pieniä polkuja ja korkeita harjuja – maisemia, joita katsellessa syke tasaantuu ja verikin virtaa hitaammin.
On hyvä, että luontoa juhlitaan, mutta karnevaalit, hulina ja humu eivät ole minua varten. Siksi lähdemme retkelle tänään. Pakkaamme reppuun edellisen päivän tähteet, termospullollisen teetä ja suklaalevyn. Suuntaamme Nuuksioon.
Korpinkierroksella ei ole ruuhkaa. Vastaan reippailee nuoria rinkat selässään, turisteja suut sinisinä mustikoista ja marjastajia, joiden ämpärit ovat vasta puolillaan. Joku on löytänyt tattiapajan ja toinen lenkkeilee koiran kanssa. Pari polkujuoksijaa pomppii ohitsemme väistellen mäntyjen juurakoita.
Minä olen polulla ensimmäistä kertaa. Lähes 17 vuoden takainen pikainen piipahdus on ehtinyt painua unohduksiin. Paistoimme perheen kesken makkaraa ja minä hykertelin hiljaa elämäni ensimmäisiä nettitreffejä, siinä kaikki, mitä muistini lokeroista löytyy. Nyt askel on kevyt, vaikka lenkkitossu hiertää kantapäätä. Pysähdymme sinisenä loistavien mättäiden ääreen, kohta meidänkin sormemme ovat marjojen mehusta mustanpunaiset.
Poikkeamme reitiltä useamman kerran vain törmätäksemme yksityisalue-kyltteihin. Hämmästelen kansallispuistoon rakennettuja mökkirantoja ja palaan kiltisti takaisin merkitylle taipaleelle. Mustikanvarvut vaihtuvat kanervikoiksi, puolukatkin alkavat olla jo kypsiä. Viimein polulta poikkeaminen tuottaa tulosta. Kolmoislammien pienimmän lammikon rannat ovat asumattomat. Asetumme sammalen peittämälle kivelle ja kaivamme eväät esiin.
Emme ole ymmärtäneet ottaa ämpäreitä mukaan, mutta onneksi eväsrasiat on nopeasti syöty tyhjiksi. Kotiin kerätään kolme litraa jättimäisiä mustikoita, puolukat jätetään vielä kypsymään. Jälkiruoka syödään peilityynen Holma-Saarijärven rantakallioilla. Sudenkorennoillakin on evästauko ja veden pinnassa pörräävät ötökät saavat kylmää kyytiä. Näkymä on epätodellinen. Tässä olemme, 10 kilometrin päässä Espoon Ikeasta, silti keskellä ei mitään.
Kun 7,2 kilometrin Korpinkierros on kävelty, päätämme vielä kiertää 2,7 kilometriä Haukankierrosta. Jostain olin saanut päähäni, että merkitty polku nousee korkealle ja maisemat ovat ylimääräisen lenkin arvoiset. Olivathan ne, kun ensin sattumalta poikkesi oikeassa kohdassa reitiltä ja sitten kärsivällisesti kiipesi korkeimmalle kohdalle. Vinkki viitonen siis kansallispuiston väelle: voisiko maastoon lisätä viitan näköalapaikalle, vaikka vain nuolella ja symbolilla varustettuna, uskaltaisi ujompikin turisti poiketa oikealle polulle? (Toinen kehitystoive koskee Haukkalammen wc-fasiliteetteja, jotka olivat edellisten kävijöiden jäljiltä kamalassa kunnossa. Ihmisten tyhmyydelle ei tosin voi mitään, ohjeistuksesta kun ei oikein selkeämpää enää saa.)
Yli kymmenen kilometrin maastolenkin jälkeen jäseniä kolottaa. Liikunta on jäänyt kevään ja kesän aikana liian vähälle, tiedän, että huomenna vasta kolottaakin. Alaselän hermo kiukuttelee jo nyt ja lonkankoukistajat vaativat venyttelyä. Väsymyksestä huolimatta sovimme kotimatkalla, että vaikka varmasti palaamme Nuuksioon, seuraavaksi valloitetaan Sipoonkorpi. Sitten olemmekin valmiita Karhunkierrokselle. Sanoo keski-ikäinen, vääntäytyy vällyjen väliin ja toivoo pääsevänsä huomenna sängystä ylös. Kiitos Suomen luonto, peli on nyt avattu!
