Ravintola Loiste – suomalaisia klassikoita modernilla twistillä!

11.3.201916.3.2019 / piapas / Jätä kommentti

Kaupallinen yhteistyö: Sokotel Oy / Raflaamo

Olen istunut lukemattomat kerrat ensin kymppikerroksen ja myöhemmin Ravintola Loisteen legendaarisella terassilla. Huikeiden maisemien ja maistuvien drinkkien äärelllä on vietetty villiä sinkkuelämää, puitu parisuhdetta, juhlittu etkoja ja jatkoja ja hytisty sinnikkäästi viltteihin kääriytyneinä, koska Suomen kesä. Olen syönyt tilausravintola Kaarteessa tilinpäätöslounasta ja skoolannut saunakabinetissa uusilla asiakasomistajaviineillä.

Varsinaisessa ravintolassa en ole kuitenkaan syönyt, eikä se oikeastaan ole koskaan käynyt mielessäkään. Tiedostan olevani ennakkoluulojeni orja. Siksi olen nyt tullut ottamaan selvää, vastaavatko mielikuvani totuutta vai ovatko ennakkoluuloni täysin tuulesta tempaistuja.

Odottelen keittiömestari Mikko Terhoa kymmenennen kerroksen aulassa. Rakennus on valmistunut olympiavuonna 1952 ja ravintola on toiminut samassa tilassa siitä lähtien. Sohvat, nojatuolit ja muut funkkiskalusteet kertovat omaa tarinaansa niille, jotka malttavat pysähtyä kuuntelemaan. Aulan nurkassa seisoo 50-luvun muotokieltä ja materiaaleja noudattava puhelinkoppikompleksi. Miten en ole ennen tuotakaan aikansa klassikkoa huomannut? Kopin sisällä on edelleen lankapuhelin. Nostalgia nousee pintaan, tätäkään jonnet ei taatusti muista.

Käsityötä ja kotimaisia raaka-aineita

Vuoronvaihto on viimein hoidettu, ja minut kutsutaan keittiön puolelle. On hieman hiljaisempi hetki lounaan ja illallisen välimaastossa. Kaksi vuotta Ravintola Loisteen keittiötä pyörittänyt Mikko Terho esittelee minulle työtilojaan. Ravintolan keittiö on sijainnut alunperin alemmissa kerroksissa, mutta tänä päivänä se kelluu sisäpihan päällä. Tilat ovat sokkeloiset eivätkä kovin käytännölliset, mutta ne on saatu toimimaan siitä huolimatta.

Seisomme hyvän tovin kylmiössä tutkien misattujen eli ennalta valmistelujen ainesosien valikoimaa. Tuossa ovat alkupalalistan kurpitsahilloketta varten paloitellut myskikurpitsat, myöhemmin ne höyrytetään ja keitetään sokeri-suolaliemessä. Klassikkomenun lohiannosta varten sekoitettu tyrni-porkkanamehu löytyy tästä ja lohen kaveriksi lusikoitavan peruna-pinaattipyreen perunat ja pinaatti tuolta. Käsityönä pikkelöidyt kanttarellit ovat keskimmäisellä hyllyllä. Ravintola Loisteen annoksista mahdollisimman moni tehdään alusta alkaen itse, se tulee selväksi heti alkumetreillä.

Leivät leivotaan omassa keittiössä, samoin kaikki jälkiruuat. Jälkiruokalistalla on myös muutama artesaanijäätelö, jotka valmistetaan paikan päällä. Poikkeuksiakin on, sillä kaikkeen eivät keittiön rahkeet riitä. Simpukat tulevat taloon keitettyinä ja vuodelta 1981 olevan klassikkoalkupalan kaniiniterriini tilataan valmiina Ranskasta. Senkin itse valmistamista kyllä harkittiin, huomauttaa Terho. Kuiva-aineiden hyllystä löytyy myös laadukasta puljonkia, demiglacepurkkeja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja merileväsilppua.

Savoyssakin työskennellyt Terho on selvästi ylpeä keittiöstään ja henkilökunnastaan. Tekemisen ytimessä ovat kotimaiset raaka-aineet, klassikot ja historia, josta halutaan pitää kiinni. Ajattelutapa on hyvin lähellä omaani – pidän siitä, että perinteitä kunnioitetaan ja tehdään näkyviksi uusille sukupolville

Ruokalistalla suomalaista lihaa, kalaa ja kasviksia

Kysyin etukäteen teiltä instagramissa, mitä haluaisitte tietää S-ryhmän ravintolan keittiöstä. Sain kymmeniä kysymyksiä, kiitos niistä! Pyysitte selvittämään muun muassa, mistä raaka-aineet ovat lähtöisin, ja onko liha ja kala kotimaista, vai tuleeko se ulkomailta? Miten erikoisruokavaliot ja vegaanit on otettu huomioon? Miten ruokahävikkiä ehkäistään? Kaikkiin näihin kysymyksiin vastaan parhaani mukaan.

Ravintola Loiste panostaa kotimaisuuteen. Puolivuosittain vaihtuvassa menussa seurataan satokautta ja pyritään suosimaan suomalaista. Oikeastaan se on enemmän kuin itsestäänselvää. Suomalaiseen ruokakulttuuriin keskittyvän ravintolan ei olisi mitään järkeä tarjota asiakkailleen ulkomaista nautaa tai poroa. Kananpojat, pippuripihvit ja poronpotkat ovat siis Loisteessa takuuvarmasti kotimaisia. Uutta menua suunnitellessa keittiömestari saattaa jopa matkustaa henkilökohtaisesti tilalle, josta lihaa suunnitellaan ostettavan. Vaalea kala on sekin suomalaista, ja eväkkäiden alkuperä tiedetään varsin tarkkaan. Siika tulee usein Inarinjärvestä ja ahvenet itäisen Suomen suurista järvistä.

Tunti on vierähtänyt siivillä. Olemme ehtineet pois keittiöstä ja istahtaneet auringon lämmittämään ikkunapöytään. Alan vähitellen ymmärtää, että mielikuvani geneerisestä ja liukuhihnalla toimivasta S-ryhmän ravintolasta ei voisi enempää olla väärässä.

Ruokalistan takana koko keittiöhenkilökunta

Vähän epäröiden kysyn Terholta, miten annokset ruokalistalle päätyvät. Keittiömestari pyyhkii pöytää ennakkokäsityksilläni, sillä annosten suunnittelusta vastaakin ravintolan henkilökunta, ei suinkaan joku ylempi talo jossain syvällä S-ryhmän syövereissä, kuten pääkopassani kuvittelin. Ideat saavat lentää ja luovuus kukkia, mutta raamit ruokalistalle ovat selvät: pysytään suomalaisessa keittiössä, vaikka twistiäkin saa olla.

Kun utelen, miten lisääntyvä kasvissyönti ja nopeaa vauhtia yleistyvä vegaanius on otettu Loisteessa huomioon, paljastuu, että yksi kokeista on vegaani. Tarjolla on aina vegaaneille sopiva menukokonaisuus, joka on henkilökunnan käsialaa.

Myös klassisen kalalautanen on versioitu vegaanin suuhun sopivaksi. Lautaselle on aseteltu mm. porkkalaa, meritryffelillä graavattua palsternakkaa ja merikoralli-perunasalaattia. Tällä hetkellä listalla on paahdettuja minipaprikoita, juures-ohrattoa ja friteerattua lehtikaalta. Jälkkäriksi voi nauttia esimerkiksi mantelimaitovanukasta. Alkupalojen toiseksi suosituin annos, ”kanttarelleja, tattimoussea ja siemennäkkileipää”, on sekin valmistettu ilman eläinperäisiä raaka-aineita. Terho kertoo, että parhaillaan keittiössä kehitellään vegaanipannukakkua, joka on tarkoitus tarjoilla minttuvaahdon kera. Asia tulee niin selväksi, että alkaa naurattaa. Vegaaneja ei Loisteessa todellakaan ole unohdettu!

Myös gluteeniton ruokavalio on otettu hyvin huomioon. Nopea laskutoimitus kertoo, että listalla olevista 24 annoksesta vain kolme on keliaakikolle kelpaamattomia, kaiken muun saa pyydettäessä gluteenittomana. Pisteitä ropisee Loisteen laariin aikamoista vauhtia.

Ruokahävikkiä ehkäistään hyvällä suunnittelulla. Menua mietittäessä varmistetaan, että hankittavien raaka-aineiden kaikki osat tulevat käyttöön. Kun asiakaspaikkoja on yli sata, on menekkiä välillä vaikea ennustaa. Tilat ovat pienet, ja niin ovat varastotkin. Siksi ruokalistan suunnittelu on tärkeää. Jos jotakin jää yli, se pyritään hyödyntämään lounaalla tai menun muissa annoksissa, kuten päivän keitossa.

Toiveiden toteuttajina keittiön valkotakkiset taikurit

Aurinko lämmittää edelleen. En ole vielä ennättänyt koskea alkupalaani, mutta onneksi ryhdikäs tattimousse ja rapea siemenleipä eivät odottamisesta nokkiinsa ota. Olen uppoutunut keskusteluun, joka rönsyää hyvän asiakaspalvelun, työntekijöiden tyytyväisyyden ja ruuan laadun kautta asiakkaiden toiveisiin ja haaveisiin. Samalla pitäisi ehtiä kuvata, kirjoittaa muistiinpanoja ja maistella ruuan ja viinin komboa. Olen ehtinyt vasta aperitiiviin. Edessäni kuplii lasillinen Vaakuna Sparklingia eli lehtikuohun ja jaloviinan jumalaista sekoitusta, joka on höystetty pienellä rosmariinitujauksella.

Terho kertoo, että keittiön valkotakkiset, kuten hän kokkeja kutsuu, näyttäytyvät salin puolella ja tuovat annokset pöytiin aina kun mahdollista. Palvelu ja asiakastyytyväisyys ajavat aina tehokkuuden edelle. Jokainen asiakas kohdataan yksilönä, jonka toiveet ja haaveet pyritään toteuttamaan. Suuria sanoja, mutta en epäile hetkeäkään, etteivätkö ne olisi totta. Viihdyn vierailun ajan erinomaisesti ja niin näyttävät tekevän muutkin asiakkaat. Myöhään tiistaisena iltapäivänä ruokailijoiden ikähaitari on lavea. Muutama yksin syövä työmatkalainen, lapsiperhe, isompia seurueita, työpalavereita ja pariskuntia. Näyttää siltä, että yhdessä pöydässä istuu kolme sukupolvea vaihtamassa kuulumisia viinilasin äärellä. Nuorin kertoo opiskeluistaan, vanhin päiviensä verkkaisesta kulusta.

Seuraan hetken aikaa tarjoilijoiden touhuja. He näyttävät nauttivan työstään, ja vaikka kiirettä varmasti pitää, heillä tuntuu olevan rajattomasti aikaa asiakkaille. Keittiömestari vahvistaa huomioni. Loisteessa jengi todella viihtyy. Keittiön vuoromestarit ovat todellisia konkareita: toinen heistä on on ollut talossa kunnioitettavat 30 vuotta ja toinenkin jo reilusti yli kymmenen. Erityistä on sekin, että talon kaikki työntekijät ovat omaa väkeä. Edes siivousta ei ole ulkoistettu. Itse asiassa siivoojat tekevät välillä vuoroja myös aamiaisella ja tarjoilijat seisovat hotellin vastaanottotiskin takana. Jokainen saa halutessaan vaikuttaa ja olla omalla sarallaan luova. Kuulostaa minun korviini pieneltä perheeltä, jossa kaikki haluavat huolehtia asiakkaiden tyytyväisyydestä.

Tässä vaiheessa tyrkkään haarukkani viimein pääruuan kimppuun. Se maistuu hieman haaleanakin erinomaiselta. Tyrni-porkkanamehussa kypsennetty lohi ja peruna-pinaattipyree sulavat suuhun. Klassikkoannos on säilynyt lähes samanlaisena aina vuodesta 1966 asti. Suomalainen superfood on vanha keksintö.

Vielä ennen lähtöään Mikko Terho mainitsee ohimennen, että Original Sokos Hotel Vaakuna ja Ravintola Loiste järjestävät säännöllisesti Meet the management -tempauksia. Silloin keittiömestari oikeine käsineen laskeutuu katutason vastaanottoon tarjoilemaan sormisyötävää ja samppanjaa hotelliin kirjautuville asiakkaille. Mahtava idea! Pieni ele, joka taatusti jättää hotellivieraan mieleen pysyvän muistijäljen. Olen entistä vaikuttuneempi.

Kun keittiömestari lähtee viemään tytärtään ratsastustunnille, minä vaihdan pöytää. Jälkiruoka on vielä nauttimatta. Ikkunapöytiin on tulossa 20 hengen varaus, tiistai-iltana. Tunkua siis on ja pöytävaraus kannattaa tehdä, etenkin illalliselle.

Ravintola Loiste sulatti ennakkoluuloisen sydämeni

Karpalojäädyke on jo ehtinyt hieman pehmetä. Sen siitä saa, kun yrittää hanskata liian monta hommaa samaan aikaan. Pelastan kameran muistikortille sen minkä voin, ja nautiskelen sen jälkeen pienen makeani kaikessa rauhassa. Jäädyke on hyvää, mutta herra varjele, miten ihania käsityönä valmistetut rosmariinifudgekuutiot ja friteeratut rosmariinin lehdet ovatkaan! Pienoinen miinus tulee ulkomaisista punaherukoista, mutta kokonaisuus on sitä huolimatta valloittava. Jäädykkeen lisäksi Loiste taisi sulattaa myös ennakkoluuloisen ja paatuneen sydämeni.

On jokseenkin kiusallista tunnustaa olevansa väärässä, mutta kun puhutaan hyvästä ruuasta, myönnän mokani ilomielin. Ravintola Loiste ei ehkä hätistele 50 parasta ravintolaa -listan kärkisijoja, mutta minun arvoasteikollani se tekee huiman hyppäyksen. Omassa genressään se on ehdotonta kärkikastia. Jos haluat maistaa pieteetillä tehtyä suomalaista ruokaa pienellä twistillä, on Loiste siihen nimensä mukaisesti loistava paikka. Jos ette usko, kokeilkaa itse!

ps. Kun astut ravintolasaliin, kiinnitä katseesi hetkeksi lattiaan. Kokolattiamaton ameebamainen muoto seurailee alkuperäisen baaritiskin ulkoreunan kauniita kaaria. Se on menneinä vuosikymmeninä ollut aikamoinen ilmestys ja varmasti yksi Vaakunan vetonauloista.

Rillipää suosittelee: Trend Optic – täyden palvelun optikkoliike!

10.12.201815.9.2019 / piapas / Jätä kommentti

Kaupallinen yhteistyö: Trend Optic

Sain ensimmäiset silmälasini kahdeksanvuotiaana. En enää muista miten tokaluokkalainen suureen muutokseen suhtautui, mutta kun katson vanhoja luokkakuviani nyt, huomaan, että olen ollut ainoa lajissani. Vaihdoin koulua vanhempieni työn takia useasti ja aina välillä kohdalleni onneksi osui luokka, jossa oli joku toinenkin rillipää. Ala-asteen kuudennella olin kuitenkin taas yksin erilainen.

Mitään suurempia traumoja silmälasit eivät ole minulle koskaan aiheuttaneet. Jos olisivat, tuskin myöhemmin teininä ja sittemmin aikuisena olisin ollut niin sinut silmälasieni kanssa. Se saattoi johtua siitä, että kummisetäni oli optikko tai sitten siitä, että molemmilla vanhemmillani oli aina ollut lasit. Ehkä rillipäisyys oli tavallaan jonkinlainen normi. Vuosien myötä kehykset ovat kasvaneet osaksi identiteettiäni, enkä ole osannut luopua niistä kokonaan, vaikka taannoinen anoppiehdokas lupautui maksamaan korjausleikkauksen.

Käytän piilolinssejä merellä, moottoripyörän kyydissä ja usein myös uidessa. Hiihtoreissuilla ja laskettelurinteessä piilarit ovat mukavammat, sillä ne eivät huurru. Valtaosan vuodesta kuljen kuitenkin lasit päässä, sillä se on helppa ja minulle luontevaa. En juurikaan meikkaa, harvoin lisään edes ripsiväriä tai huulipunaa. Silmälasit antavat ryhtiä kasvoille, piristävät katsetta ja piilottavat kohtuullisen hyvin myös tummat silmänaluset ilman meikkiäkin. Ne ovat kuin asuste, jonka puen päälleni lähes joka päivä. Siksi niiden täytyy näyttää siltä, kuin ne olisi suunniteltu kasvoilleni.

Ensimmäisissä laseissani oli suuret ja kirkkaat muovikehykset, seuraavia koristivat violetit kohokuviot. Lukiossa löysin pyöreät, metallisankaiset silmälasit, mutta muutaman vuoden kuluttua palasin takaisin vanhoihin tuttuihin asetaattikehyksiin. Tähän asti silmälasit oli ostettu ketjuliikkeistä, lähimmältä optikolta, joka eteen osui. Kummisetäkin asui kaukana Savossa, joten hänen asiantuntemuksensa oli harvoin hyödynnettävissä. Sitten löysin yksityiset optikkoliikkeet ja tajusin, että olin jäänyt aiemmin paljosta paitsi. Tuntui, että olin astunut toiseen ulottuvuuteen.

Homma menee nimittäin niin, että olen aikamoinen jahkailija, mitä vaatteisiin ja asusteisiin tulee. En osaa valita tai tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat ulkonäkööni. Käyn hiusmallina, sillä tavalliselle kampaajalle en osaisi esittää toiveita. Hiustuotebrändin kouluttajalle voin antaa levollisin mielin vapaat kädet, sillä huippuammattilaisina heillä on näkemystä. He huomaavat heti mikä tyyli kenellekin sopii, ja heidän tuolistaan noustaan vuorenvarmasti viimeisen päälle leikattuna ja värjättynä. Sama pätee silmälaseihin. Minusta on mielettömän ihanaa astua liikkeeseen, jonka henkilökunnalla on pettämätön visuaalinen silmä ja tyylitaju. Ja jossa osataan lukea asiakasta kuin avointa kirjaa.

Juuri sellainen liike on Trend Optic Helsingin Bulevardilla.

Muistan elävästi edelleen, kun silmät punaisina ja mieli allapäin astuin silloin vielä Lönnrotinkadulla sijainneeseen liikkeeseen. Maailmani oli romahtanut pari kuukautta aiemmin, kun mies, jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni, tahtoikin erota. Trend Opticissa oli vastassa lämmin tunnelma, ystävällisiä hymyjä ja raudanlujaa ammattitaitoa.

Kymmenen minuutin päästä minulla oli päässäni Mykitan turkoosit kehykset, joita en ikimaailmassa itse olisi hyllystä valinnut, mutta jotka tuntuivat siitä huolimatta täydellisiltä saman tien. Hinta oli korkeampi kuin olin etukäteen ajatellut, mutta epäröidessäni minulle oma-aloitteisesti ehdotettiin haluaisinko mahdollisesti maksaa muutamassa erässä. Ääneni sortui liikutuksesta, ja kaupat tehtiin sillä sekunnilla.

Trend Optic ja sen rento ja palvelualtis henkilökunta teki minuun suuren vaikutuksen. Olin tilannut kertakäyttöiset piilolinssini aina edullisesti netistä, mutta tuosta hetkestä lähtien päätin kannattaa kivijalkayrittäjiä ja ostaa myös piilarit jatkossa heiltä. Liike muutti pian Bulevardille, mutta palvelu jatkui yhtä ihanana ja asiantuntevana. Piilolinssiostoksilla silmälasini puhdistettiin pyytämättä joka kerta. Ja kun onnistuin katkaisemaan toisen sangoista, se korjattiin veloituksetta ja nopeasti odottaessa.

Yhtenä näistä kerroista minulle buukattiin näöntarkastusaika, ilmaiseksi tietenkin. Tarkastuksessa ilmeni, että miinukset ovat pysyneet ennallaan, mutta ikänäkö tekee tuloaan ja moniteholasien hankinta on väistämättä jossain vaiheessa edessä. Olin aavistellutkin, että tuomio on tämänkaltainen. Sillä vaikka pystyn edelleen lukemaan kirjaa ja pientä pränttiä nykyisilläkin laseilla, huomasin kesän aikana, että tarkentaminen on välillä vaikeaa.

Optikko Harri Stenström alkaa kertoa minulle niin sanotuista nuorisomonitehoista. Naurahdan, ja olen varma, että hän yrittää vain pehmentää vallitsevaa tilannetta, sitä että minusta väistämättä on tullut keski-ikäinen. Kerron tarinaa seuraavien viikkojen ajan vitsinä kaveripiirissäni, sillä heistäkään kukaan ei ole kuullut koskaan puhuttavan nuorisomonitehoista.

Myöhemmin minulle vakuutetaan, että termi on validi. Ilmeisesti alle dioptrin ikänäkötapauksissa varsinaisia monitehoja ei vielä kannata hankkia, sillä plussaa saattaa tulla nopeallakin aikataululla lisää. Siksi ns. nuorisomonitehot ovat tässä kohtaa oikea valinta, sillä ne pidentävät linssien käyttöikää selvästi.

On aika tutkailla kehysvalikoimaa. Harri kantaa eteeni muutamia vaihtoehtoja, jotka kaikki näyttävät hyvältä. Yhdessä arvioimme istuvuutta ja kehysten kokoa, sovittelemme, peilaamme ja testailemme kymmeniä pokia. Loppusuoralle hyväksyn viidet erilaiset kehykset. Ne merkitään muistiin asiakaskorttiin, jotta seuraavalla sovituskerralla muistetaan, mistä edellisellä kertaa tykkäsin. En mitenkään pysty tekemään valintaa tässä ja nyt, vaan aion katsella kuvia ja antaa asian muhia. Sovimme seuraavan sovituskierroksen parin viikon päähän.

Toisella kerralla liikkeeseen on saapunut uusia malleja. Trend Opticin valikoima on persoonallinen. Kaikki kehykset on tarkoin valittu, eikä samoja merkkejä yleensä löydy ketjuliikkeistä lainkaan. Suurten muotitalojen brändejä ei hyllyissä ole, vaan suurin osa kehyksistä tulee pieniltä silmälaseihin ja aurinkolaseihin keskittyneiltä suunnittelijoilta. Siksi ne ovat käsintehtyjä ja erittäin laadukkaita, eikä samanlaisia pokia taatusti kävele joka päivä vastaan.

Ensimmäisen sovituksen jälkeen minulla on jo suosikkini, mutta haluan silti tutustua uusiin mallistoihin. Lopulta pöydällä on pääosin Voguen Fashion Fund -kilpailussakin menestyneen ranskalaisen AHLEM Eyewearin kullattuja metallikehyksiä. Ne ovat siroja ja hillittyine yksityiskohtineen äärimmäisen kauniita. Viimeistä valintaa en silti saa aikaiseksi. Kolmas kerta sanokoon toden!

Kolmannella kerralla yhdet kehyksistä nousevat yli muiden. Tummasävyiset asetaattikehykset näyttävät nenälläni hullun hyviltä, mutta koska haluan tietoiseti muutosta, päädyn Ahlemin kultasankaiseen Lena-malliin. Lasit tuntuvat kasvoilla kevyiltä, ja niiden samppanjaan sävytetty väri sopii ihonväriini kuin, öhöm, silmät päähän.

Kehykset on valmistettu käsityönä Ranskan Oyonnax’issa ja niiden materiaalina on kolme kertaa kullattu palladium. Nenätyynyissä on Bauhaus-arkkitehtuurin inspiroimaa kuviointia ja sankojen päässä vintage-asetaatista muotoillut pyörylät, joihin on upotettu brändin logo. Ahlemin kehyksiä muuten kantavat kasvoillaan mm. Beyonce ja Kate Moss, joten aikamoisessa seurassa tässä ollaan!

Miinusta minulla on sen verran reilusti, että linsseihin tarvitaan tuplahionta. Valituissa nuorisomoniteholinsseissä on Sapphire-heijastuksenestopinnoita, joka poistaa heijastusta niin tehokkaasti, että välillä näyttää siltä, että päähän on pujotettu pelkät kehykset. Linssien reunat hiotaan takahuoneen pienessä pajassa paikan päällä, siksi toimitusaikakin on ketjuliikkeitä nopeampi.

Saan tekstiviestillä ilmoituksen valmiista silmälaseista vajaan viikon päästä viimeisestä sovituksesta. Melkein harmittaa, että istun viestin saadessani kylmä juoma kädessäni Kanariansaarilla, enkä pääse heti hakemaan uusia, ihania silmälaseja.

Kotimaan kamaralle palattuani kävelen vatsa jännityksestä sekaisin Bulevardille. Mitä, jos lasit eivät tunnukaan omilta, ja valinta onkin mennyt täysin metsään? Mitä, jos alkaakin kaduttaa? Seison hetken oven ulkopuolella, kokoan itseni ja astun sisään. Sankoja säädetään, nenätyynyjä taivutellaan, kunnes kehykset asettuvat oikeaan kohtaan. Puolen tunnin kuluttua astun ulos pimeään marraskuun iltaan, enkä voi lakata hymyilemästä. Kiitos Trend Optic, olette aidosti jokaisen lämpimän laatusanan arvoisia!

ps. Instagramin puolelle ilmestyy vielä tänä iltana kilpailu, jossa voit voittaa ylläolevassa kuvassakin kauniisti kimaltelevan joululahjan itsellesi tai läheisellesi. Eikä haittaa vaikka et käyttäisi silmälaseja, sillä Frame Chain -ketjuja voi käyttää myös kaulakoruina!

Tunnelmallinen Tony’s deli – pieni pala Italiaa keskellä Helsinkiä

4.11.20184.11.2018 / piapas / 2 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Tony’s deli

Tiistai-iltana tuulee. Pohjoisesta puhaltaa niin, että pystyssä ei meinaa pysyä. Tihkusateen kastelemat keskustan kadut kumisevat tyhjyyttään, sillä syysmyräkän riehuessa ihmiset pysyttelevät tiukasti sisätiloissa. Takana on hektinen kirjamessuviikko ja pitkä työpäivä, joten minäkin huomaan haaveilevani kotisohvasta, kääriytymisestä lämpimään vilttiin, kynttilöistä ja lempeästä hämärästä.

Melkein harmittaa, että meillä on pöytävaraus ravintolaan, sillä juuri tänään en kaipaisi hiukkaakaan hälinää ympärilleni. Hyvän ruuan ja viinin tunnettuja sivuvaikutuksia ovat kuitenkin parempi mieli, onnellinen olotila ja tyytyväinen vatsa, joten ehkäpä ilta ravintolassa hyvinkin piristää raskaan työn raatajaa. Siispä fillarin selkään ja vastatuulessa kohti Bulevardia!

Astumme sisään Tony’s deliin. Portaikossa meitä tervehtii joulukuusi, sinne tänne on ripoteltu pieniä lahjapaketteja. Pikkujoulukausi on selvästi alkamassa. Ravintolasalissa huomaamme heti, että tunnelma on täydellinen. Muutamia seurueita siellä täällä, vaimeaa musiikkia, kynttilöitä, pehmeän punaisia sävyjä ja samettisia sohvia, joita reunustaa muhkeiden tyynyjen rivi. Tony’s deli onnistuu kääntämään takkini siltä seisomalta. Sali sulkee meidät lämpimään syleilyynsä – ja toivottaa tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Venetsialaiset teemaviikot näkyvät paitsi ruokalistalla, myös seinillä. Venetsialaisten karnevaalinaamioiden koukkunokat heittävät yllemme dramaattisen tummia varjoja. Oikeassa Venetsiassa kahlataan tällä hetkellä tulvavedessä, Tony’s delin Venetsia-viikoilla upottavat korkeintaan sohvat, jalat pysyvät kuivina ja olo on lämmin ja lokoisa.

Pidän sisustuksesta erityisen paljon, enkä malttaisi istua pöydän ääreen, kun kameran rakastamia yksityiskohtia on aivan liikaa joka puolella. Valitsemme alkumaljoiksi italialaiseksi samppanjaksikin kutsuttua franciacortaa ja selailemme menulehtisiä mielenkiinnolla. Valinnanvaraa on runsaasti, sillä samaan aikaan tarjolla on venetsialaisten erikoisuuksien lisäksi Alban alueen valkoista kultaa – valkoisia tryffeleitä.

Mieli harhailee hetkeksi Piemonten sydämeen, pieneen Roddin kylään, jonka liepeillä saimme syksyllä 2017 osallistua tryffeleiden metsästämiseen. Koulutetut tryffelikoirat häärivät ympärillämme ja kuopivat kärsimättöminä maata. Minäkin pääsin irrottamaan pikkuruisella hakulla golfpallon kokoisen tryffelikimpaleen, joka tosin sujahti tuossa tuokiossa tryffelioppaamme taskuun. Maistiaisten jälkeen tuliaiskassiin koottiin tryffeliöljyä, säilöttyjä tryffeleitä ja tryffelivoita. Ruokamatkailua parhaimmillaan!

Pitkien pohdintojen ja ajatusten sivupolkujen jälkeen mies valitsee alkupalalautaselleen silakkaa. Minä päädyn tilaamaan antipastoksi härkäcarpaccion, joka on höystetty tuoreella tryffelillä ja tryffelimajoneesilla.

Viinilistaa vilkuillessa sormi menee suuhun. Lopulta annammekin päätösvallan ravintolapäällikölle, joka ehdottaa jaettavaksi kahta pientä karahvia, yhden punaista Valpolicellaa ja toisen tuntemattomampaa valkoista, Veneton alueen Turbiana-rypäleestä valmistettua, raikasta ja yrttistä Corte Ciona Luganaa. Piirrän muistiinpanoihin ison plussan, sillä karahvittain ei viiniä kovin monessa suomalaisessa ravintolassa tarjota. Mikähän siihen mahtaa olla syynä?

Tryffelin huumaava tuoksu leijailee luoksemme jo ennen kuin annokset ehtivät pöytään saakka. Kun kokki raastaa tuoretta tryffeliä annokseni päälle runsaalla kädellä, hurmaannun niin, että unohdan tyystin kameran ja kännykän. Ehkä niin on hyvä, välillä kannattaa nauttia hetkestä kaikilla aisteilla tarkastelematta tilannetta ruudun kautta. Syön hitaasti, sillä en haluaisia annoksen loppuvan koskaan. Silakkakin on hyvää, mutta muutaman tryffelihaarukallisen jälkeen mies tunnustaa silti kärsivänsä annoskateudesta. Virnistän tyytyväisenä valintaani ja pyörittelen tryffelilastuja kieleni päällä.

Viinilista lupasi Valpolicellan olevan pehmeää ja eleganttia. Muutaman kulauksen jälkeen pyydän seuralaistani haistamaan ja maistamaan, sillä kuvaus ei tunnu täsmäävän. Pehmeyden sijaan suutuntuma on väärällä tavalla hapokas ja tuoksu viittaa etäisesti maakellariin. Voisikohan viinissä olla korkkivika? Emme ole varsinaisesti viiniharrastajia, joten pohdimme asiaa pitkään keskenämme, ennen kuin uskallamme pyytää henkilökuntaa maistamaan. Aavistuksemme osuu oikeaan. Tilanne hoidetaan esimerkillisesti ja meille tuodaan pikapikaa uusi kaato viiniä, joka maistui juuri siltä miltä pitääkin.

Korkkivikaisia viinejä tulee vastaan yllättävän usein, Alkoonkin niitä palautuu kuulemma tuhansia vuodessa. Joskus vian huomaa jo nuuhkaisemalla korkkia, mutta yleensä tunnistaminen vaatii lasiin kaatamisen, haistelun ja maistelun. Vaikka ravintolassa vialliseen viiniin törmääminen onkin harmillista, on tässäkin pilvessä hopeareunus. Iloitsen siitä, että olen kuin olenkin kehittynyt maistajana, ja lupaan itselleni, että jatkossa uskallan luottaa omiin aisteihini enemmän.

Tässä välissä on kehuttava vielä kerran Tony’s delin rauhallista tunnelmaa. Olemme molemmat ääniherkkiä ja täpötäyteen ahdetussa ravintolassa, jossa musiikki pauhaa kovalla, saattaa välillä iskeä ärsytys tai jopa pakokauhu. On ihanaa, että pystymme syventymään keskusteluun ja toisiimme ilman, että ääntä tarvitsee yhtään korottaa. Muistiin kirjattakoon, että Tony’s deli on oikein oivallinen treffipaikka!

Pääruoiksi nautimme pulleita pinaattiarancineja eli friteerattuja risottopalloja ja venetsialaista vasikanmaksaa polentan kera. Hyviä ja tuhdin täyttäviä annoksia molemmat. Olipa onni, etten valinnut alkupalaksi risottoa tai pastaa, kuten etukäteen olin suunnitellut! Vaikka vatsa on ääriään myöten täynnä ja tyytyväinen, katse hakeutuu kummasti kohti jälkiruokalistaa. Tekee mieli makeaa.

Ohitan sujuvasti ikisuosikkini tiramisun ja pysähdyn venetsialaisten munkkien ja suklaakastikkeen kohdalle. En tiedä millaisia munkkeja venetsialaiset mammat paistavat, mutta aion ottaa selvää. Kuvittelen mielessäni suussasulavan, öljyssä pinnalta rapeaksi paistetun sokeripommin, joka seilaa suklaakastikkeessa, enkä voi ajatella enää mitään muuta. Mies ei sokerista piittaa, vaan tilaa Taleggio-juustoa, grappasiirappia ja saksanpähkinöitä.

Tällä kertaa on minun vuoroni kärsiä annoskateudesta, sillä siinä missä juusto on pehmeää ja pähkinät ihanan paahtuneita, venetsialaisista munkkeja voisi luonnehtia ennemminkin friteeratuiksi munkkitaikinalastuiksi, jotka rasahtelevat hampaissa kuin hapankorput konsanaan. Naurattaa, sillä ne eivät suoranaisesti vastanneet pääni sisällä kehittelemiäni mielikuvia. Seuraavalla kannattanee kysyä tarjoilijalta, mitä onkaan tilaamassa, ennen kuin kuvittelee omiaan. Suklaakastike on onneksi vallan mainiota, ja jälkiruokaviiniksi valittu sisilialainen Donnafugata Kabir mahtavan makeaa.

Illallisen jälkeen kuljetan pyöräni metrolle kävellen. Olen pyörryksissä ihanasta illasta, ruuasta ja viineistä – hilpeässä hiprakassa on turvallisempaa taluttaa. Edellisestä kerrasta Tony’s delin pöydässä oli ehtinyt kulua kokonaiset 13 vuotta, olikin siis jo aika palata takaisin. Mene sinäkin ja koe pala Italiaa keskellä Helsinkiä! Tryffeliviikot jatkuvat vielä tovin ja venetsialaisista erikoisuuksista pääsee nauttimaan loppuvuoden ajan. Benvenuti tutti!

Lyhyenä hetkenä

Puolikuivia tarinoita ruoasta, reissuista ja vähän rakkaudestakin.

kaupallinen yhteistyö