Matkalla kirjailijaksi – pitkä päivä ruokakuvauksissa

Mitä sanoisit, jos kuitenkin lisättäisiin reseptien viereen ruokakuvat? Tuijotan typertyneenä läppärin näyttöä ja luen sähköpostiviestin kolmannen kerran. Kustantaja ehdottaa, että kuvauspäivä varattaisiin syyskuulle, että minä kokkaisin ja stailaisin, he hoitaisivat kirjaan valikoituneiden kolmentoista reseptin kuvaamisen. Ensimmäinen ajatukseni on ei. En halua, enkä osaa.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

En ole tekemässä keittokirjaa stailattuine ruokakuvineen vaan matalan kynnyksen opusta, joka kannustaa yhdessä syömiseen. Kirjaa, joka on tyylitelty, joka istuu käteen ja joka on yksinkertaisen kaunis. Reseptit eivät ole pääosassa, yhdessä syöminen on. Siksi maalaan mieleeni yhden iltapäivän ajan uhkakuvia kirjasta, jota en halua tehdä ja vastaan kustantajalle kipakkaan sävyyn. En pidä ajatuksesta, sillä se on ristiriidassa alkuperäisen idean kanssa ja antaa liikaa painoarvoa reseptiikalle. Jos haluaisin tehdä keittokirjan, tekisin keittokirjan, puhisen ja lähetän vastauksen.

Saan paluupostissa empatiaa sekä  hyvät perustelut ruokakuvien puolesta, mutta päätän nukkua yön yli ennen kuin jatkan keskustelua.

Seuraavana päivänä otan etäisyyttä ja katson tilannetta ulkopuolisen silmin. Minua alkaa naurattaa. Olen istunut pöydän toisella puolella 11 vuoden ajan, ehdottanut kirjailijalle kautta rantain muutoksia kirjan ulkonäköön, yrittänyt varovasti ohjata sopivampaan suuntaan ja tarvittaessa suostutellut päättäväisin äänenpainoin toisenlaisia kuvia, uudenlaista kantta, parempaa paperivaihtoehtoa ja yksinkertaisempaa taittoa. Jotkut ovat ottaneet ehdotukset avosylin vastaan, mutta toiset ovat asettuneet poikkiteloin ja hyväksyneet muutokset vain pitkin hampain. Omasta esikoisesta ja siihen liittyvistä mielikuvista on vaikea päästää irti. Lopussa kaikki ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä, myös ne, jotka aluksi puhisivat tai saattoivat marssia paikalta ovet paukkuen. Ja nyt minä olen hypännyt pöydän toiselle puolelle puhisemaan. Päätän suostua, kävi miten kävi.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Kolmentoista reseptin kokkaaminen kuvausta varten ahdistaa kuitenkin sen verran, että päädymme lopulta kompromissiin. Minun ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että ruoka on ajallaan valmista. Valokuvaaja tuo mukanaan rekvisiitan, astiat ja kuvaustaustat. Ja mikä tärkeintä, hoitaa myös simppelin stailauksen. Sovimme kuvaukset syyskuun puolivälin tienoille. Varaan työhuoneelta perjantai-illan valmisteluille ja koko lauantaipäivän kokkaamiselle ja kamerahommille.

Pari päivää ennen kuvauksia alkaa jännittää. Vatsa pyörähtää sekaisin tämän tästä ja pää humisee täynnä ostoslistojaja minuuttiaikatauluja. Olen kuvannut kokkauksiani vuosien ajan, mutta vain omiin tarkoituksiini. Nyt kuvat painettaisiin paperille kirjaan, joka saattaa päätyä tuhansien ihmisten käsiin Suomessa ja ulkomailla. Vähemmästäkin hirvittää. Onneksi olen valinnut kirjaan vain tukun rakkaimpia luottoreseptejäni, jotka osaan kokata vaikka silmät suljettuina.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Keskiviikkona juna tuo minut Helsinkiin. Käyn tekemässä työhuoneella inventaarion ja listaan paperille kaiken, mitä kaupasta pitää viikonloppua varten hankkia. Torstaina kannan keittiöön kokkausviinit ja kassillisen kuiva-aineita sekä pullollisen samppanjaa. Se avataan, kun viimeinen kuva on saatu purkkiin. Perjantaina vaeltelen varsinaisen työpäivän jälkeen ruokakaupassa reilun tunnin ajan, vaikka yritän olla tehokas. Sitten kannan painavat kauppakassit työhuoneelle, kuuntelen äänikirjaa ja kokkaan sen minkä etukäteen voin.

Kiehautan linssikeiton, paloittelen lohen ja valmistan pastramin, pilkon kasvikset valmiiksi, irrottelen granaattiomenan siemenet, paistan suolaisen piirakan, teen sämpylätaikinan ja jätän puolukkapossetit jääkaappiin jähmettymään. Suklaapopcornit joudun tekemään kahteen kertaan, sillä ensimmäisen erän mikropoppareita onnistun käräyttämään. Olen unohtanut ostaa oliiviöljyn, joten joudun siirtämään artisokkatahnan sekoittamisen lauantaille. Puoli kahdeltatoista siivoan ja lähden kotiin nukkumaan. Uni tulee puoli yhdeltä yöllä.

Lauantaiaamuna kierrän vielä kaupan kautta ja kerään koriini jäätelöä, kokonaisina säilöttyjä tomaatteja, lisää tuoreita yrttejä sekä leipää. Työhuoneella pujotan essun päälleni, solmin nauhat vyötärölle, vedän villasukat jalkaan, nostan läppärin ikkunalaudalle ja järjestelen raaka-aineet eteeni. Kun valokuvaaja kurvaa taksilla oven eteen hieman yhdeksän jälkeen, minä hikoilen jo hellan ääressä. Tästä se alkaa, ensimmäinen kuvauspäiväni koskaan!

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Kahteentoista mennessä on kuvattu melkein puolet resepteistä. Jalkoja särkee, sillä kivilattialla on kova seistä. Olisi pitänyt valita villasukkien sijaan lenkkarit tai terveyssandaalit. Avaamme punaviinin ja syömme lounaaksi tuntia aiemmin kuvatun pastan jämät. Katson kaaosta ympärilläni ja naureskelen itsekseni; minua tuskin kelpuutettaisiin ammattilaiskeittiöön. Jälkiruuaksi lusikoimme annokset puolukkapossettia ja sitten jatkamme töitä.

Kuvat valmistuvat yksi kerrallaan. Kun ruusukaalit kypsyvät uunissa tai tomaattisoosi porisee pannulla, käyn vilkaisemassa, millaisia astioita kameran eteen on aseteltu, mutta muuten annan kuvaajalle työrauhan. Luotan hänen ammattitaitoonsa täysin. Sini näyttää läppäriltä ensimmäisiä nopeasti käsiteltyjä versioita, ne ovat yksinkertaisen kauniita. Kolmen jälkeen juoksen esiliina päälläni läheiseen kalakauppaan hakemaan jättikatkaravunpyrstöjä. Kuvauspäivä on viimeistä reseptiä vaille valmis.

Viittä vaille neljä korkkaamme samppanjan, nostamme jalat ylös ja huokaisemme. Urakka on takana. Siivoamme vasta, kun lasit on juotu tyhjiksi.

ruokaystävät kirjan kuvaukset

ruokaystävät kirjan kuvaukset

Illalla saapuvat ystävät. Olen kutsunut heidät yhteiseen pöytään, jotta kuvattuja ruokia ei tarvitsisi heittää menemään. Yksin tai edes kaksin määrästä olisi ollut mahdoton selviytyä, eikä kaikkea olisi voinut pakastaakaan. Kaadan laseihin viiniä, kuuntelen kuinka mikro hurisee taustalla ja hellalla kiehuu siskon tuoma gluteeniton pasta. Istumme ison pöydän ympärille ja skoolaamme. Olkoon tulevaisuus täynnä samankaltaisia kohtaamisia, yhdessä syömistä, yhteisiä illallisia ja ystävien halauksia!

Sini Kramer Ruokaystävät

Olen kotona yhdeltätoista. Rättiväsyneenä, mutta tyytyväisenä. Ruokaystävät on taas askeleen lähempänä julkaisemista. Se saattaa olla käsissänne jo kahden kuukauden kuluttua. Kääk. Perhoset lehahtavat lentoon vatsan pohjalta ja adrenaliini pitää minut hereillä  vielä pari tuntia. Elämä on ihmeellistä.

Viimeinen kuva: Sini Kramer

Lyhyenä hetkenä – vahvasti viisivuotias!

Kakussa pitäisi olla viisi kynttilää, mutta keittiön laatikoiden uumenista löytyi vain yksi. Ja synttärinkakun virkaakin toimittaa kermalla kuorrutetun kaunottaren sijaan pakastimesta sulatettu korvapuusti. Sankaritar saa tällä kertaa tyytyä koronakevään köyhempään juhlapöytään.

vahvasti viisivuotias

Viittä vuotta piti juhlia kunnolla. Juhlapaikka sovittiin jo viime vuoden puolella, ja ohjelmaakin oli mietitty monta kuukautta. Kuplivaa tunnelmaa, pieniä yllätyksiä, suuria tunteita ja uusia tuttavuuksia. Viisivuotias ei tahtonut pysyä housuissaan, kun kuuli, että tapaisi vihdoinkin ihka elävänä lukijoitaan. Nyt se kiukuttelee pettyneenä ja huutelee harmiaan kaikille, jotka jaksavat kuunnella.

Viisi vuotta sitten en osannut todellakaan aavistaa, mitä tuleman pitää. Sain kuningasidean keskellä yötä ja heti seuraavana aamuna ryhdyin miettimään nimeä. Raapustin ruutuvihkon sivuille satakunta ehdotusta ja kyselin kautta rantain kavereitteni mielipeitä vai päätyäkseni siihen, joka ensimmäisenä mieleeni pulpahti. Lyhyenä hetkenä syntyi tallentamaan tarinoita ja lyhyitä hetkiä, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta.

Lyhyenä hetkenä on tutustuttanut minut ihaniin ihmisiin. Olen ystävystynyt kollegoiden kanssa. Olen päässyt paikkoihin, joihin muuten ei olisi menemistä. Kohtaamiset ja kokemukset ovat tallentuneet muistilokeroihini loppuelämän ajaksi. Viisivuotiaalle on kertynyt kokemusta ja sydämen sivistystä enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Kaikesta tästä olen syvästi kiitollinen.

vahvasti viisivuotias

Reseptit ja muut ruokaan liittyvät tarinat ovat pitäneet pintansa. Vuosien kuluessa mukaan on kuitenkin hiipinyt reissuromantiikkaa, mökkielämää ja parisuhdepohdintoja eli kahden aikuisen arkea keittiössä ja sen ulkopuolella. Silloin tällöin hyppään yrittäjän saappaisiin, sen jälkeen kirjoitan käsitöistä ja seuraavalla viikolla annan kirjavinkkejä.

Aina välillä, kun painin sisäisen kriitikkoni kanssa ja kyseenalaistan kirjoittamieni tekstieni aihepiirejä, muistelen yhden lukijani sanoja. Sattumalta tavatessamme hän kertoi, kuinka blogini lukeminen on kuin selailisi naistenlehteä. Koskaan ei tiedä, mitä seuraava aukeama pitää sisällään. En edelleenkään halua puristaa blogiani mihinkään muottiin. Rönsyilköön miten tahtoo, tarpokoon välillä syvässä suossa ja leijailkoon hetkittäin hattarapilvissä. Minä koetan pysyä pitkospuilla mukana ja painaa jalat turvallisesti takaisin maahan, jos lauseet lähtevät lapasesta.

vahvasti viisivuotias

Viisivuotias haluaa kiittää teitä jokaista. Tekstejä on kertynyt yhteensä reilusti yli viisisataa. Olette lukeneet tarinoitani viiden vuoden aikan reilusti yli MILJOONA kertaa. Se on aikamoinen lukema se.

Olen erityisen iloinen siitä, että luetuimpien lauseiden listalla paistattelevat perinteet, kotimaanmatkailu ja rakkaus ruokaan. Ruokatarinoista ja resepteistä kolmen kärkeen kirivät gluteeniton pizzapohja, sähköuunissa leivottu ruisleipä sekä täydellisen gin & tonicin sekoitusohjeet. Myös pastakastikkeiden kunkku pollo limonello kiinnostaa, kuten myös punajuuren ja vuohenjuuston kirkossa kuulutettu liitto.

Matkailuaiheiden kärkikastia ovat laskureissun pakkauslista, ravintolavinkki Porvooseen, kulttuurikaupunki Kajaani ja se, kuinka halvalla Lappiin on mahdollista matkustaa. Top kympistä löytyy myös tarinoita luomen poistamisesta, vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsemisesta ja sähköpyöräilystä. Naistenlehtimateriaalia nämäkin, eikö totta?

vahvasti viisivuotias

Kun korona peruutti syntymäpäiväjuhlat, päätin kysyä Instagramissa teiltä, mitä sellaista haluaisitte sankarista ja sen kirjoittajasta tietää, josta ei vielä ole ääneen puhuttu. Kysymyksien joukosta poimin muutaman mielenkiintoisimman, olkaapa hyvät!

Milloin rakastuit ruokaan ja viineihin?

Mietin vastausta pitkään. Vaikka muistan jo lapsena intoilleeni leipomisesta, en heti omaan kotiin muutettuani ollut mikään kummoinen kokki. Keittelin soluasuntoni keittiössä jauhelihakastiketta ja leivoin valkosipulipatonkia. Paistoin lettuja ja käärin niiden sisään banaani-suklaajäätelöä. Arkena söin vain yhden lämpimän ruuan ja maksoin siitä opiskelijaruokalassa naurettavat pari euroa.

Ensimmäisen poikaystäväni kanssa leikimme kotia vuodesta 1997 vuoteen 2001 saakka. Siihen asti olimme herkutelleet äitiemme patojen äärellä. Yritin olla ehtoisa emäntä ja opetella kokkaamista keittokirjoista. Sain traumoja banaanista kanakastikeessa ja kyllästyin kylmään makaronisalaattiin, jonka sekoittelin kymmeniä kertoja illanistujaisten evääksi. Leivoin ohrarieskaa, joka on edelleen lohturuokani. Reseptin osaan ulkoa vaikka unissani.

vahvasti viisivuotias

Kun yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen erosimme, muutin Espoosta Helsingin Kallioon. Täytin tuona kesänä 25 vuotta ja otin takaisin nuoruuteni. Kohelsin menemään, enkä usko, että kokkaaminen kiinnosti yhtään sen enempää. Join varmasti viiniä, mutta minikokoinen keittokomero ei kannustanut ruuanlaittoon. Yksi tarkka muisto tuolta ajalta kuitenkin on. Peukalossani on edelleen kaalilaatikon ja tylsän veitsen aiheuttama arpi, joka ei enää näy, mutta tuntuu siitä huolimatta.

Ruoka ja viinit taisivat tulla kunnolla kuvioihin vasta, kun tapasin seuraavan poikaystäväni ja hänen kulinaristikaverinsa vuonna 2002. Vaikka avomieheni joskus vitsaili, että hänelle riittäisi pilleri, jos se täyttäisi tarpeeksi, sinkkuannokset vaihtuivat vähitellen pitkiin ravintolaillallisiin ja viikonloppuriennot koti-iltoihin ja ruoanlaittoon ystävien kanssa. Kävimme Marttojen ruokakursseilla, kokkasimme keittokirjoista ja kokeilimme uusia raaka-aineita. Löysin osakunnan kuorosta ruoasta innostuneita uusia ystäviä ja perustimme ruokapiirin. Hyvin nopeasti hyvästä ruoasta tuli todella tärkeä osa elämääni. Tajusin, että elän syödäkseni, enkä suinkaan syö elääkseni.

vahvasti viisivuotias

Mopo lähti käsistä viimeistään 2015, kun kahden sinkkuvuoden (ja yhden tv-avioliiton) jälkeen törmäsin Tinderissä nykyiseen mieheeni, jota leipäjumalaksikin kutsun. Blogin olin ehtinyt perustaa jo ennen hänen tapaamistaan, mutta kun taloudessa yhtäkkiä olikin kaksi ruoasta innostunutta insinööriä, ei meitä pysäyttänyt enää mikään. Ja tässä sitä nyt ollaan – rakastuneina toisiimme, ruokaan ja viiniin.

(Huh, miten pitkä vastaus, pidetäänpä seuraavat sanat vähän paremmin aisoissa!)

Koetko bloggaajana ulkonäköpaineita, vaikka et kirjoitakaan kauneusaiheista?

Haluaisin vastata lyhyesti ja ytimekkäästi: en. Jos olen rehellinen, joudun vastaamaan valitettavasti kyllä.

En välitä siitä, mitä muut ulkonäöstäni yksityisenä ihmisenä ajattelevat. Pukeudun juuri niin kuin lystään, meikkaan harvoin, ostan uusia vaatteita vielä harvemmin. Hiukset harjaan aamulla, jos muistan. Hiihdin villasukissani työpaikallakin, silloin kun minulla vielä sellainen oli.

Mutta. Kun asetun kameran eteen, yritän löytää kuvakulman, jossa poskeni eivät roikkuisi. Nostan kulmakarvojani, jotta silmäluomet eivät näyttäisi niin raskailta. Käännän vasemman poskeni kameraan päin, sillä se on parempi puoleni. Vedän vatsamakkaroita sisäänpäin, ja kiinnitän huomiota ryhtiin. Käytän filtteriä, etten näyttäisi niin väsyneeltä. Ehkä viides kuva onnistuu, joskus vasta kahdeskymmenes.

vahvasti viisivuotias

Joten kyllä, bloggaajana koen ulkonäköpaineita. Instagram on täynnä siloiteltuja kasvoja, muunneltuja totuuksia ja tiukasti rajattuja asetelmia. En haluaisi olla osa sitä maailmaa, mutta silti sorrun itse samaan. Olen yrittänyt luopua filttereistä vähitellen ja avata enemmän sitä oikeaa maailmaa, jossa me elämme. Se on vaikeaa. Liian usein kännykällä videon kuvatessani mietin, mitä muut tästä ajattelevat. Pienin askelin yritän pyristellä irti tuosta kaikesta, sillä somen kiiltokuvakavalkadi ei tee hyvää, kenellekään meistä.

Millainen olisi unelmien kaupallinen yhteistyö?

Haaveilen pitkäaikaisesta kumppanuudesta sellaisen brändin kanssa, joka tuntuu omalta. Yrityksen, jonka arvot pohjautuvat kestävään elämäntapaan, ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja laajempaan vaikuttamiseen. Haluan tehdä yhteistyötä yritysten kanssa, joiden ensimmäinen ja ainoa tavoite ei ole takoa rahaa. Joiden missiona on tehdä merkityksellisiä tekoja ja maailmasta parempi paikka.

Juuri nyt haluaisin pönkittää kotimaanmatkailun asemaa ainutlaatuisen luonnon, omintakeisten nähtävyyksien ja ruokakulttuurin kautta. Olisi mahtavaa päästä vaikuttamaan mökkikuntamme matkailuun ja tehdä tunnetuksi sen mahdollisuuksia. Pieni siemen on sillä saralla jo kylvetty, innolla odotan, millaista hedelmää se tulevina kesinä tuottaa!

vahvasti viisivuotias

Lukuisiin mökkikysymyksiin vastaan tuonnempana. Niiden lisäksi minulle esitettiin myös seuraava, äärimmäisen tärkeä kysymys. Mikä on tärkein keskipitkän tai pitkän aikavälin tavoitteesi tällä hetkellä?

Kysymys tuntuu jotenkin yksityiseltä, ja siksi haluan pohtia rauhassa, miten vastata. Sillä juuri nyt, tällä sekunnilla, en itsekään tiedä. Lataan aromipesän ja hauduttelen huolella ainesosia, joista tulevaisuuteni koostuu. Kun lopputulos alkaa muotoutua ja tiedän, mitä on tarjolla, kutsun teidät syömään. Sillä välin jatketaan kirjoittamista, kuvaamista ja luomista. Mahtavaa, että olette mukana!

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä – miltä nyt tuntuu?

Kahdentoista kuukauden aikana olen ehtinyt pureskella kynsiäni ja raapia hermostuneena päätäni. Epäuskon hetkinä olen rypenyt syvällä suossa, hakannut päätäni kiviseinään ja miettinyt onko missään mitään järkeä. Olen ollut kateellinen menestyville kollegoilleni varmana siitä, ettei minusta kuitenkaan ole mihinkään. Välillä olen vilkuillut avoinna olevia työpaikkoja ja uhannut laittaa pillit pussiin, mutta ynnättyäni hyvät ja huonot puolet olen aina päätynyt samaan ajatukseen. Ratkaisu oli oikea, sillä juuri näin on hyvä.

Kaikki tunteet ovat tulleet tutuiksi. Ensimmäisten toimeksiantojen aiheuttama jännitys ja sen jälkeen helpotuksen huokaukset, kun asiakas antaakin positiivista palautetta. Pettymyksen suolaiset kyyneleet ja onnistumisen pohjaton ilo. Häpeästä punehtuneet posket epäonnistumisen hetkillä ja hemmetinmoinen hämmennys silloin, kun kotiovelle kipataankin kottikärryllinen kehuja.

Kaduttaako eli miten meni noin niinku omasta mielestä?

Vaikka ensimmäinen vuosi yrittäjänä onkin välillä ollut vaeltamista sankassa sumussa, vakituisen työn jättämistä en ole katunut kertaakaan. En edes silloin kun mursin oikean kyynärpääni melkein kotipihallani, ja tajusin ettei minulla ole tapaturmavakuutusta. Vasen käsi ja aivot joutuivat koville, kun en pystynyt käyttämään kantositeessä roikkuvaa oikeaa ollenkaan. Kirjoittaminen viidellä sormella oli hidasta, mutta onneksi asiakkaat ymmärsivät. Kolme viikkoa tein töitä puoliteholla, koska oli pakko.

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

Vakituisen pestin tarjoamiin työterveysetuihin tottuneena julkisen terveydenhuollon toiminta yllätti, hyvässä ja pahassa. Murtumaa ei huomattu ensin ollenkaan, vaan käsi aseteltiin kantositeeseen ja käskettiin kotiin. Kyynärpäähän sattui, käden liikkuvuus oli olematon, tiedonkulku katkeili, lääkäri lähti lomille, eikä kukaan osannut kertoa, mitä seuraaaksi tapahtuu. Viimein, viiden viikon kuluttua tapahtuneesta sain lähetteen tapaturma-asemalle. Silloin oli jo myähäistä, sillä käsi oli jäykistynyt 90 asteen kulmaan, kun kukaan ei ollut kertonut, että sitä voi ja pitää käyttää normaalisti. Vieläkään kättä ei ole saatu jumpattua täysin ennalleen, mutta fysioterapiaa sentään on tarjottu avokätisesti.

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä – mitä jäi viivan alle?

Joulun alla listasin paperille plussia ja miinuksia. Molempia on paljon, mutta ensimmäisiä silti enemmän. Onnistuin yhyttämään viisi uutta ja tyytyväistä asiakasta, tekemään kelvollista tulosta ja keräämään kilokaupalla kiitoksia. Työpäivät ovat olleet ihanan erilaisia. Somesisältöjen ja -mainonnan lisäksi olen tuottanut yrityksille bränditarinoita, suoltanut sisältömarkkinointia, auttanut markkinoinnin automaation sisällöissä, kirjoittanut reseptiikkaa, uutiskirjeitä ja palvelukuvauksia sekä huoltanut kieltä ja oikolukenut artikkeleita. Blogipuolella vuoteen mahtui melkein 120 postausta, joista kymmenkunta oli toteutettu kaupallisessa yhteistyössä minulle tärkeiden brändien, yritysten tai organisaatioiden kanssa.

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

Vaikka epävarmuuden mustanpuhuva mörkö kummittelee työpöydän alla, iloitsen vapaudesta ja lisääntyneestä vapaa-ajasta enemmän kuin osasin etukäteen kuvitellakaan. Läppärityöläisenä voin tehdä töitä missä tahansa ja juuri silloin, kun haluan. Määräysvalta on minulla, eikä kenelläkään muulla ole tekemisiini nokan koputtamista. Päätän itse aikauluistani ja se on ihanaa, vaikka oikea käsi voisikin välillä heilutella piiskaa pikkuisen useammin. Ehkä se tuosta, kunhan vikaantumisestaan vetreytyy.

Vuoden aikana löysin Ranskan maaseudulta paratiisin, paikan jonne palasin takaisin vain reilut kaksi kuukautta elokuisen valokuvauskurssin jälkeen, ja jonne olen matkustamassa myös tänä keväänä uudelleen. Happy Hamletissa tutustuin ihmisiin, joista tuli minulle lyhyessä ajassa hyvin tärkeitä. Maailman kauneimmassa majatalossa mieli rauhoittui ja ajatukset lakkasivat pyörimästä ympyrää. Siellä solmittiin elämäni ensimmäinen alustava kustannussopimus. Sitä kautta taivaasta tipahti syliini myös työhuone ja yhteisö, jota olin jo pitkään etsinyt.

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä on ollut taloudellisesti – mieheni sanoja lainatakseni – ihan ok. Tilillä on mukavasti massia, vaikka liikevaihto jäikin tavoitteeesta reilusti. Kuluni ovat pienet ja siitä vähästäkin olen yrittänyt nipistää, sillä ihan vielä en osaa heittäytyä kellumaan siinä uskossa, että raha tulee rahan luo. Varaudun pahimpaan, ja pelkään sitä hetkeä, kun kaikki asiakkaani yhtäkkiä ilmoittavatkin, etteivät tarvitse palveluitani enää.

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

Miinuslista liittyy epävarmuustekijöiden lisäksi itsensä johtamisen vaikeuteen, oman osaamisen alihinnoitteluun, hankaliin asiakkaisiin, riittämättömyyden tunteisiin ja yksinäisyyteen. Kaikki nämä ovat kuitenkin taklattavissa tai ohimeneviä tuntemuksia. Eniten stressiä tuottaneet asiakkuudet ovat jo valuneet menneen talven räntärämmäleiden mukana viemäriin, yksinäisyys on hellittänyt työhuoneen myötä ja hinnoitteluunkin olen saanut rohkaisua. Riittämättömyyden kanssa painin edelleen liian usein, mutta ehkä sekin voi muuttua, ajan kanssa.

Vaikka kaiken maailman möröt mustaavat välillä mielen, uskon siihen, että hyvin tehty työ puhuu puolestaan. Jos käy niin, että onnistuu ylittämään odotukset, saattaa päästä tilanteeseen, jossa tieto hyvästä tekijästä kulkee suusta suuhun ja lopulta myös omiin korviisi. Tammikuun aikana lähetin vastauksen useampaan tällä tapaa tulleeseen tarjouspyyntöön, enkä meinaa pysyä housuissani, kun kuuntelen miten intuitio pitää pääni sisällä bileitä ja odotan mitä tuleman pitää.

Uusi vuosi, uudet kujeet?

Toiselta yrittäjävuodeltani odotan erityisesti enemmän yhteistyötä kollegoiden kanssa. Joitain juonia on jo punottu työhuonekavereiden kanssa, ja lisää juonitaan heti, kun ehdimme kaikki yhteisen pöydän ääreen heittelemään ideoita tulevasta. Jos sinulla on mielessäsi jokin projekti, jossa minusta saattaisi olla apua, heitä ihmeessä viestillä. Lyödään viisaat päämme yhteen ja valloitetaan maailma!

Kevät näyttää jo nyt varsin valoisalta, siksi korotan liikevaihtotavoitteen ihan pokkana puolitoistakertaiseksi ensimmäiseen vuoteen verrattuna. Pienemmälläkin pärjään, mutta rakennan motivaatiota rimalla, joka keikkuu pilvien korkeudella. Kaksi uutta kuukausilaskutettavaa asiakasta olisi kiva juttu, mutta yksikin on edistystä. Enempää kalenteriin tuskin mahtuukaan, sillä aion tehdä laskutettavaa työtä korkeintaan neljä päivää viikossa, pitää pitkän kesäloman ja irrottautua jouluna työn ikeestä ainakin kahdeksi viikoksi. Loput arkipäivistä täytän luovalla haahuilulla ja omilla projekteilla.

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

Kirja julkaistaan keväällä. Se jännittää tavoitteista eniten. Saanko tekstit kasaan ajoissa, kiinnostaako ketään, pölyttyykö kirja kustantajan varastoissa vai viedäänkö se peräti käsistä? Mustalla valkoiselle olen kirjannut myös seuraavan kirjan hahmottelun, aihe on valmiina, mutta käsikirjoituksen luonnostelu on vielä ajatuksen tasolla. Myös verkkokurssit ja sähköiset julkaisut ovat mielen päällä, katsotaan miten aika riittää ja kuinka kehitys kehittyy.

Suurin salainen haaveeni on saada jalansijaa ruokakirjojen kustantamisen maailmassa. En välttämättä halua itse kirjoittaa keittokirjaa, mutta mielelläni olisin mukana kehittämässä alaa. Kokeneelle kustannustoimittajalle ja pilkunviilaajalle, joka ymmärtää reseptiikkaa ja elää syödäkseen, olisi mielestäni käyttöä useammallakin keittokirjojen kustantajalla. Kustantajan kukkaronnyörien löystymisestä tässä kohtaa hyötyisivät kaikki, niin lukijat kuin tekijätkin.

Siinäpä ne, haaveet ja toiveet tulevalle. Yhden asian haluan kuitenkin vielä luvata, vaikka lupauksia en yleensä harrasta. Huusin sen ääneen jo vuoden vaihtuessa, mutta kertaaminen tekee lupauksesta ehkä vieläkin vahvemman. Vuonna 2020 ja jokaisena vuonna sen jälkeen teen töitä vain vastuullisten yritysten kanssa. Sellaisten, jotka huomioivat ympäristön ja tekevät kestäviä valintoja. Sellaisten, joiden arvomaailman allekirjoitan ja joiden ulevaisuuden suunnitelmien edessä voin seistä ryhdikkäänä ja yhtä ylpeänä itsekin.

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä on siis ollut varsin vauhdikas. Olkoonkin klisee, mutta hyppääminen yrittäjän saappaisiin oli paras ratkaisu ikinä. Olen varmempi, vahvempi ja roppakaupalla rohkeampi kuin ennen. Että tiedoksi vaan kaikille teille, jotka pyörittelette päässänne liikeideaa: jos minä pystyn tähän, pystytte tekin. Unelmoikaa haaveenne todeksi!

ps. Osallistu arvontaan ja aloita Tänään!

Kesällä sain käsiini kirjan, josta tuli saman tien tärkeä työkalu ja välttämätön apuri aloittelevan yrittäjän arjessa. Tänään on Maaretta Tukiaisen ja Sonja Eidin luoma konsepti, joka auttaa hahmottamaan elämän tärkeimpiä tavoitteita, jotka sitten tarkennetaan viikon ja päivän tasolle, ja täytetään päivä kerrallaan kirjan sivuille. Jokaiselle sivulle merkitään YKSI tavoite päivää kohden, lisäksi listataan muita tehtäviä, kirjataan muistiinpanoja ja puretaan fiiliksiä.

Minun päivieni to do -listat ovat tyypillisesti olleet vähintään puolen paperiarkin mittaisia. Oli yllättävän palkitsevaa ja jossain määrin terapeuttista valita vain se tärkein tehtävä ja olla tyytyväinen itseensä, kun sen saa pois päiväjärjestyksestä. Suosittelen kokeilemaan!

ensimmäinen vuosi yrittäjänä

Jos sinäkin kaipaat yksinkertaisempaa elämää, jätä puumerkkisi kommenttilaatikkoon ja kerro miten sinä taklaat työelämän haasteet, ainaisen kiireen ja riittämättömyyden tunteet. Arvon kaikkien kommentoijien kesken yhden kirjan torstaina 6.2. klo 12. Jos haluat tuplata voittomahdollisuutesi, käy osallistumassa arvontaan myös instagramissa @piapas-tilillä!