Viime syksynä mediassa puhuttiin paljon yksinäisyydestä. Kuinka suuressa kaupungissakin jää helposti yksin, vaikka ympärillä asuu satoja tuhansia kanssakulkijoita. Yksinäisyys koskettaa kaiken ikäisiä, mutta eritoten elämänsä ehtoopuolella eläviä.

Puoliso on usein edesmennyt ja ystävätkin ovat siirtyneet taivaan porttien tuolle puolen. Sisaruksia, lapsia tai lapsenlapsia ei välttämättä ole tai jos onkin, he saattavat asua satojen kilometrien päässä. Yhteys heihin on voinut katketa tai heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Yhteistä avioliiton taivalta on saatettu kulkea yli puoli vuosisataa ja yhtäkkiä pitäisi selvitä yksin.

Palvelutalot ja vanhainkodit ovat toki vaihtoehto, mutta ne eivät välttämättä sovi kaikille. Haluaisitko sinä jättää rakkaan kotisi, etenkin jos liikuntakyky on tallella, muisti pelaa ja järkikin vielä juoksee? Tutustua kymmeniin ventovieraisiin, joiden kanssa pitäisi tulla toimeen vain siksi, että elämäntilanne yhdistää. Totutella uuteen ympäristöön ja jättää taakse muistoja tallentaneet huonekalut, tavarat ja kirjahyllyjen puhkiluetut aarteet.

Asunto tuntuu tyhjältä ja päivässä on liikaa tunteja kulutettavaksi. Moni turvautuu televisioon, passivoituu eikä viitsi lähteä edes ulos, kun kaveria ei ole. Päivän tärkein hetki on se, kun tytär tai poika soittaa. Puhelun päättymisen jälkeen olet taas yksin.

Sydäntäni särki, kun luin kirjoituksia aiheesta. Monta kertaa itkin ääneen. Mietin, millainen minun vanhuuteni tulee olemaan, elänkö yksin vai onko ympärilläni rakastava tukiverkko? Onko 2040-luvun yhteiskunnassa ylipäätään enää tilaa vanhuksille?

Uskon, että hyvä kiertää. Kun teet hyviä tekoja, maailma kohtelee sinuakin hyvin. Päätin tehdä oman osuuteni ja hakeuduin Suomen Punaisen Ristin ystävätoiminnan koulutukseen. Käytin kolme tuntia elämästäni ystäväpalvelun periaatteiden opiskeluun, erilaisten esimerkkiongelmien ratkomiseen ja muutaman lomakkeen täyttämiseen. Maksoin jäsenmaksun ja jäin odottelemaan.

Maaliskuussa minulle soitettiin. Eerikinkadulla asui pian 90 vuotta täyttävä vanhus, joka kaipasi ystävää. Puoliso oli kuollut muutama vuosi sitten sairastettuaan pitkään ja päivät matelivat, kun tärkein ihminen oli viereltä poissa. Ystäväpalvelusta kerrottiin, että minulle osoitettu mummoystävä oli varsin skarppi ja terveydentilakin oli ikäisekseen hyvä. Toiveena oli ulkoilu- ja juttuseura. Sain hänen yhteystietonsa ja lupasin pirauttaa heti seuraavana päivänä.

Jännitin puhelua. Isovanhempani olivat jättäneet tämän maailman jo aikaa sitten, eikä minulla ollut ollut kontaktia vanhuksiin lähes kymmeneen vuoteen. Miten aloitan, kuinka esittelen itseni? Teitittelenkö? Pitääkö puhua kovalla äänellä? Myös mummoystävää jännitti, mutta sovimme tapaamisen vielä samalle viikolle.

Mummoystävä asui edelleen samassa ylimmän kerroksen asunnossa, johon he olivat nuorena parina muuttaneet 60 vuotta aikaisemmin. Soitin ovikelloa, enkä osannut yhtään kuvitella millainen ihminen oven avaa. Mummoystäväni oli pieni ja siro, valkotukkainen ja sympaattisen oloinen. Kättelimme varovasti ja siirryimme istumaan olohuoneen sohvalle. Totesimme, että onhan tämän nyt aika jännittävä tilanne.

Muutaman tapaamisen jälkeen velvollisuudelta tuntuneet visiitit muuttivat luonnettaan. Huumorintajumme synkkasi, juttu luisti ja oikein odotin, että pääsen kuulemaan tarinoita 1950-luvun Helsingistä, kahvittelemaan ja syömään pullaa. Kerran kävimme teellä trendikkäässä Cargo-konttiravintolassa, toisella kertaa lounastimme Kampin palvelutalossa. Hietaniemen hautausmaakin tuli tutuksi, veimme puolison haudalle narsisseja. Mummoystävä sauvakäveli hautuumaan käytäviä pitkin sellaisella vauhdilla, että minulla oli vaikeuksia pysytellä mukana. Olimme yhtä mieltä siitä, ettei 50 vuoden ikäero tunnu missään.

Kun ystävämummo täytti 90 vuotta, minut kutsuttiin juhliin. En tuntenut ketään, joten siirryin luontevasti keittiön puolelle. Keitin kahvia, tarjosin kakkua, täytin tiskikonetta ja katselin virkeätä vanhusta, joka olohuoneen puolella tanssitti juhlavieraita. Olisinpa minäkin yhtä reipas 50 vuoden kuluttua.

Pian ryhdyimme kokkaamaan yhdessä. Teimme kanasalaattia Stockmannin herkusta ostetuista antimista. Hän neuvoi ja minä riivin kanaa. Lopputulos oli herkullinen. Se nautittiin perintölautasilta, jotka oli katettu vahakankaiselle liinalle. Aterimilla, jotka ystävämummo oli saanut lahjaksi mieheltään ensimmäisenä yhteisenä jouluna. Laseissa oli tujaus sherryä.

Eilen leivoimme omenapiirakkaa naapurin tuomista punaposkisista hedelmistä. Paperille kirjoitettu resepti oli kadonnut jo kauan sitten, mutta onneksi ohje oli painautunut ulkomuistiin. Sain kehuja omenalohkojen säntillisestä asettelusta, olivat niin hienossa rivissä. Puoli tuntia myöhemmin keitimme kahvit ja nautimme lämpimästä piirakasta vaniljakastikkeen kera. Kuin parhaimmat ystävät konsanaan.

Ystävämummon rapea omenapiirakka (pellillinen)

400 g vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 mm suolaa
200 g voita
2 dl kylmää maitoa
25 g tuoretta hiivaa
1 muna
kanelia ja sokeria

Sekoita kuivat aineet ja nypi sekaan voi. Liuota hiiva maitoon ja sekoita taikinaan. Lisää vielä yksi muna, jonka rakenteen olet vatkannut rikki. Taikina saa olla löysää, se levitetään käsin leivinpaperoidulle pellille. Lado omenalohkot vieri viereen ja ripottele päälle sopivasti kanelia ja sokeria. Lopuksi nostele haarukalla taikinan laidat osittain omenien päälle. Paista 225 asteessa n. 25 minuuttia.

ps. SPR järjestää ystävätoimintaa ympäri Suomen. Jos kiinnostuit, ota yhteys paikalliseen Punaisen Ristin osastoon ja pian sinullakin saattaa olla oma ystävämummo!