Nyt jännittää!! Tämän blogin aloittamista on mietitty noin 10 vuotta. Huhtikuun lopulla vihdoin potkaisin itseäni takapuoleen ja tässä on tulos.
Olen hurahtanut ruokaan ja kokkaamiseen. Tämä on tapahtunut oikeastaan ihan vaivihkaa. Aloin kutsua ystäviä kylään aina vaan useammin, ihan vain siksi, että pääsisin kauhan varteen. Työviikon jälkeen en tyytynytkään lähikaupan pakastepitsavalikoimaan, vaan heitin pannulle jättikatkarapuja, inkivääriä ja chiliä, kuten paraskin Jamie Oliver. Liityin ruokapiiriin. Valitsin luomua ja lähiruokaa. Ennen juhlapyhiä vietin päiväkausia menukokonaisuuksia pohtien. Sain joulupukilta pastakoneen ja lihamyllyn. Lopulta huomasin kutsuvani tuntemattomia kotiini syömään Facebook-ryhmän kautta. Sitten uskalsinkin jo pistää pystyyn oman raflan Ravintolapäivänä. Nyt olen tehnyt sen jo kolme kertaa. Blogin aihepiiri oli siis itsestäänselvyys.
Sitten iski rimakauhu, sillä loistavia ja persoonallisia ruokablogeja on PALJON. Niin paljon, että mietin tosissani, olisiko parempi sittenkin sepitellä tarinoita vaikka sinkkuudesta ja deittailusta. Tai elämästä yleensä. Tai vaikka kirjoista. Mietin jopa vloggaamista yhdessä ruokafriikkiystävieni kanssa (Moi Lotta ja Hanna!). Sinkkuna en kuitenkaan toivottavasti elele kovin kauan, yleiselämäblogi on aiheena liian rönsyilevä ja kirjat – noh, niistä saan tarpeekseni töissä. Videobloggaaminenkin jätettiin vielä aromipesään hautumaan. Oli siis etsittävä uusi ja kiinnostava näkökulma ruokaan, todellinen pala kakkua!
Alitajunta työsti haparoivia ajatuksia, paketoi ne sieväksi suunnitelmaksi ja muutaman hyvin nukutun yön jälkeen tiesin mitä tehdä. Tajusin, että kaikkiin vahvimpiin ruokamuistoihini liittyy jokin tarina. Kokkaan ja syön joka päivä, mutta parhaiten mieleen jäävät ne makuelämykset, joiden kanssa samassa muistilokerossa on muutakin. Notkuvat joulupöydät mummolassa, lapsuuden lauantai-illan herkut, tervahöyryristeilyt rantakalapatoineen, tartarpihvin päällä kiemurtava mato, työharjoittelupaikan lounastauot Firenzessä, ensitreffien jännitys, ja se hetki, jolloin paras ystävä ilmoittaa olevansa raskaana, juuri kun haarukoit suuhusi vuohenjuustorisottoa. Ruoka itsessään on usein sivuosassa, mutta ilman sitä tilanteita on mahdoton kuvitella. Haluan kirjoittaa talteen nämä lukemattomat hetket ja tarinat, juuri sellaisina kuin ne muistan. Kirsikaksi kakun päälle lisään reseptit ja kuvat, mikäli sellaisia onnistun muistin ja albumien arkistoista löytämään.
Siispä ylpeänä esitän: Lyhyenä hetkenä. Puolikuivia tarinoita ruoasta ja vähän rakkaudestakin. Woohoo! Torvet soi ja skumppa suihkuaa!!
Kaikkein parasta on se, että tämä kaivo on ehtymätön, sillä ruokamuistoja syntyy jatkuvalla syötöllä (heh) lisää. Olen innoissani, enkä malttaisi tehdä muuta kuin kirjoittaa! Toivottavasti kevätsateet eivät sammuta paloa heti alkuunsa, vaan tästä tulee pitkä ja herkullinen makumatka. Kiitos, kun olette mukana!
Ps. Kiitos kannustuksesta Miia ja Viola! Enhän mä voinut jäädä huonommaksi. 😉