Viime vuoden lopussa tein uudenvuodenlupauksen. En luvannut hikoilla kuntosalilla tai tähdätä puolimaratonille, enkä syödä terveellisemmin tai pudottaa kiloja. Päätin nauttia ja syödä joka kuukausi ravintolassa pidemmän kaavan kautta. Yksin, kaksin tai isommalla porukalla. Kerrankin lupaus, joka on helppo pitää!

No johan on, pröystäilevää ja huikentelevaista, saattaa joku nyt ajatella. Kaikki on suhteellista. Sillä samaan aikaan tuon silmien pyörittelijän auto syö satasia kuukaudessa ja viikonlopun baarikierroksella kurkusta valuu alas kymmeniä euroja. Tuloni eivät todellakaan ole sieltä korkeimmasta päästä, enkä muutenkaan ole erityisen varoissani. Laulaminen, liikunta, lukeminen ja käsityöt eivät lompakkoa liikaa laihduta. Salikorttini hinta on reilu satanen vuodessa. Liikun fillarilla ja julkisilla. En innostu shoppailusta, mutta ruokaa rakastan.

En todellakaan ole mikään ravintolakriitikko, ja myönnän auliisti, että viineistä en tiedä juuri mitään. Juuri siksi onkin ihanaa istua valmiiseen pöytään. Keittiömestari on koostanut tarjolle tarkoin harkitun ateriakokonaisuuden ja sommelier valinnut viinit viimeisen päälle. Valkoiset liinat on silitetty ja tarjoilijoiden ulkoinen habitus on mietitty ravintolan henkeen sopivaksi. Kaikkia aisteja hemmotellaan, silmät syövät siinä missä suukin. Minua, ihan tavallista tyttöä, palvellaan yhtä perusteellisella pieteetillä kuin ketä tahansa suuren maailman nimeä.

Uudessa ravintolassa tarkkailen kahta asiaa, jotka minun omintakeisella mittaristollani ovat hyvän paikan merkkejä. Ensimmäinen on leipä, sen sitko, maku ja ulkonäkö. Jos eteeni kannetaan aterian aluksi itse leivottua, sopivan sitkeää maalaisleipää ja voita, on sydämeni jo puoliksi voitettu. Silloin yleensä ruokakin on taivaallista. Jos sen sijaan leipäkorissa on kuivaa peruspatonkia, voi varautua pettymykseen.

Toinen, astetta oudompi laadun tae on kaunis vessa! Törmäsin netissä Lotta Backlundin vanhaan blogiin ja löysin vahvistusta omituisuudelleni: ”..vessahan on keskeinen ravintolaillan viihtyvyydelle. Se pieni ilo, jonka tuntee kun tulee mukavaan vessaan, on oikeasti täysin kohtuuton.” Siis todellakin! Oikeanlainen valaistus, persoonallinen sisustus, pikkupyyhkeet ja laadukas saippua lupaavat paljon. Kokemuksen syvä rintaääni kertoo, että naistenhuoneen viimeistellyt yksityiskohdat ovat täysin verrannolliset keittiön laatuun. Kun toiletti on huoliteltu, myös ruuan yksityiskohtiin on vuorenvarmasti kiinnitetty huomiota.

Otetaan esimerkiksi pari viikkoa sitten testattu Ravintola Regina, kokkilegenda Markus Aremon uusi paikka Neitsytpolulla, Ullanlinnassa. Odotukset olivat kovat, mutta onneksi ne jotakuinkin täyttyivät. Vessa oli ihana! Lattia oli sinivalkoista mosaiikkia ja tummanharmaille seinille oli ripustettu vanhoja valokuvia naisista Kaivopuistossa, liekö mukana myös Kaivopuiston kaunis Regina. Viisi tähteä! Leipä sen sijaan saa vain kolme. Patonki oli leivottu omassa keittiössä, mutta se oli osittain kuivahtanutta ja kovin tiivistä minun makuuni. Ruoka oli varsin maistuvaa, etenkin kastanja-palsternakkasoppa ja olutmakkara ansaitsevat aplodit. Mustekala-alkuruoka, hirvipääruoka ja ruusunmarjajälkkäri olivat tasaista laatua, mutta vahva makumuisto jäi syntymättä. Vähän kaipailin myös keittiön tervehdyksiä, jotka yleensä tämän tason ravintoloissa kuuluvat asiaan. Tilausvuoroamme odottelimme puolisen tuntia, siitäkin pientä miinusta. Leipä- ja vessaindikaattorit olivat siis oikeassa, kokemus oli hyvinkin noin neljän tähden arvoinen.

ps. Ylipitkät työpäivät ovat vieneet tehokkaasti mehut tästä tytöstä. Takki on ollut niin tyhjä, että edellisestä postauksestakin on melkein kaksi viikkoa. Tahti muuttuu heti, kun kirjamessut on saatu pakettiin. Jos törmäät siellä minuun, tule toki juttusille!