Miten mökkiunelmista tuli totta?

Miten tässä näin kävi? Miten löysimme tänne, tämän tummavetisen järven rantamille, tähän punaiseen tupaan ja tuohon pihakeinuun ison pihlajapuun alle? Miten mökkiunelmista tuli totta? Tarina alkaa todennäköisesti kaukaa lapsuudesta, ensimmäistä vuosista, joiden muistikuvat alkavat jo haihtua tärkeämpien tieltä. Sukulaisten ja tuttavien mökeistä siellä, täällä ja tuotlla. Huviloista ja siirtolapuutarhoista, joissa olen päässyt piipahtamaan pikaisesti. Sillä omaa mökkiä meillä ei koskaan ole ollut.

mökkiunelmista totta

Mökkiä korvasi mummola. Serkukset, jotka juoksentelivat puolipukeissa puutarhaletkun virtaavan veden alla ja kymmenhenkinen lapsikatras, joka kokoontui rintamamiestalon portaille tai ahtautui kiikkerään puutarhakeinuun yhteispotrettia varten. Kesät, jolloin juotiin marjamehua laseista, joissa oli punaisia sydämiä. Helteiset hetket, jolloin jännitettiin hetkiä korkealle navetan päähän rakennetussa huussissa, jossa oli kaksi reikää vierekkäin. Pihasauna, jonka kivilattia tuntui karkealta pienten jalkojen alla, ja jonka vesipata oli niin suuri, että siinä olisi melkein voinut uida.

Kaupungissa asuneella Kuopion mummilla oli siirtolapuutarhamökki, jonka pieniin neliöihin mahduimme mainiosti. Alueen kuivakäymälät olivat lapsen mittakaavasta kaukana, joten pissasimme ämpäriin, jonka sisältö sitten kaadettiin ruusupensaiden ravinnoksi. Syreenien varjoissa hörpimme T-kaupan kaakaota, sitä, joka ei sekoittunut kunnolla maitoon, vaan jäi ihaniksi suklaakokkareiksi maidon pinnalle.

mökkiunelmista totta

Myöhemmin mökki muutti renkaiden päälle. Asuntovaunu parkkeerattiin Jukujukumaahan, Hailuodon hiekalle tai Punkaharjun leirintäalueelle. En muista, miten mahduimme kuudestaan nukkumaan vaunun varsin rajallisiin yöpymistiloihin, mutta niin vain matkasimme muina karavaanareina läpi Suomen useampana kesänä. Sitten muutimme pohjoisesta etelään. Meren läheisyys kannusti hankkimaan veneen, joten loput lapsuudesta vietettiin kelluvalla mökillä. Ensin pienellä moottoripaatilla ja myöhemmin pikkuisen isommalla purjeveneellä. Maisemat vaihtuivat, meri tuoksui, savukampela oli tuoretta, eikä sinilevästä ollut huolta.

Kun muutin omilleni, pääsin mökkeilemään harvemmin. Joskus juhannusta vietettiin kaverinkaverin tiluksilla järven rannalla, mutta useimmiten keskikesää ja monia muitakin kinkereitä juhlittiin kuivan maan mökillä Fagervikin vanhalla ruukkialueella, ensimmäisen poikaystävän kotikonnuilla. Kaikkien vanhemmat asuivat silloin maalla, joten mökkiä ei tarvittu, riitti, että talo oli tyhjänä. Kun liityin liki kolmikymppisenä Savolaisen Osakunnan kuoroon, oli edessä lukematon määrä vapaamuotoisia kesäleirejä, mökkireissuja, tervahöyryristeilyjä ja uusiavuosia iloisessa Itä-Suomessa. Verenperintönä saatu rakkaus Kallaveteen ja Saimaan rannoille ryhtyi roihuamaan.

mökkiunelmista totta

Kuusi vuotta sitten tapasin nykyisen mieheni. Ihmettelen edelleen sitä, kuinka jo ensimmäisillä treffeillä astuimme unelmissamme yhteisen mökin ovesta sisään. Kuinka kaipasimmekin samaa sielunmaisemaa: puhdasta järveä, kumpuilevaa mökkitietä, punaista tupaa, ajan patinoimaa soutuvenettä ja lempeiden löylyjen rantasaunaa. Kun unelmat oli piirretty yhteiselle kartalle, mikään ei voinut enää estää meitä.

Mökkiunelmia toteuttamassa

Ensimmäisenä yhteisenä kesänä emme vielä uskaltautuneet tositoimiin, mutta seuraavana vuonna vietimme neljällä eri vuokramökillä yhteensä kuukauden kesästämme. Kuulostelimme, kokeilimme ja tunnustelimme. Millaisissa oloissa viihdymme? Haaveilemmeko luksuksesta vai alkeellisemmista olosuhteista, haittaako kantovesi, entä jos sähköä ei ole? Olemmeko oikeasti mökkiläisiä vai luulemmeko vain olevamme?

mökkiunelmista totta

Kolmantena kesänä vuokramökkivirityksiä jatkettiin. Vietimme kesää Kukkialla, ajelimme mökille Asikkalaan ja kokeilimme mökkeilyä Juvan tietämillä. Vertailimme varustelutasoja, mietimme sijaintia ja testasimme erilaisia pohjaratkaisuja. Tässä on sitä jotain, tuota emme oikeastaan halua edes harkita. Tavoite alkoi kirkastua. Neljäs mökkikesä saapui syliimme sattumalta. Kun italiassa asuva perhe tarvitsi talonmiestä omalle mökilleen Etelä-Savossa, olimme siltä seisomalta valmiina. Ajoimme katsomaan kesäpaikkaa pääsiäisenä ja jäimme saman tien yöksi. Hoidimme hurmaavaa punaista tupaa kuin omaamme, putsasimme ja puunasimme, nikkaroimme viljelylaatikot, kasvatimme perunoita, öljysimme terassin, maalasimme saunan verannan ja viihdyimme vielä toisenkin vuoden.

mökkiunelmista totta

Sitten omistaja tahtoi mökin takaisin omaan käyttöönsä. Kun luopumisen tuska oli hieman hälvennyt, alkoi armoton metsästys, sillä kesä ilman mökkiä ei tuntunut kesältä lainkaan. Nälkä oli kasvanut syödessä ja kriteerit kiristyneet ehkä hieman liikaakin. Katselimme monia, mutta mikään ei innostanut tarpeeksi. Sijainti oli väärä, rannan ilmansuunta huono, kulkuyhteydet vaikeat, keittiö pieni, tontti olemattoman kokoinen, ranta liian ryteikköä, sauna huonossa kunnossa. Oikotiet, etuovet ja muut mökkipörssit selattiin läpi monta kertaa päivässä. Sitten tärppäsi. Juuri ennen kuin pandemia pani maailman polvilleen ja nosti mökkien hinnat pilviin, löysimme etsimämme. Torppa oli pieni, vedetön ja osittain sähkötönkin, mutta mikä tärkeintä, punaisella tuvalla oli tarina – ja se sijaitsi Savossa, puhtaan järven rantaviivalla. Kaupat tehtiin kahden kuukauden kuluttua, ja loppu onkin mökkipäiväkirjaan rakkaudella raapustettua historiaa!

mökkiunelmista totta

On hämmentävää huomata, kuinka käytännössä kaikista muutaman vuoden takaisista mökkiunelmista on tullut totta. Leikittelimme aikanaan ajatuksella, että jos osallistuisimme kuvitteelliseen mökkikaupat sokkona -ohjelmaan, mitkä olisivat kolme kriteeriä, joiden tulisi vähintään toteutua. Kauan ei tarvinnut miettiä: puilla lämpiävä sauna puhtaan järven rannalla, riittävä etäisyys naapureihin sekä korkeintaan kolmen tunnin ajomatka. Viimeisestä jouduimme pikkuisen tinkimään, mutta muuten saimme sen, mitä toivoimme ja vielä vähän enemmän. Tässä sitä ollaan ja eletään, unelmien keskellä, Etelä-Savon sydämessä. Aamulla, peilityyneen järveen pulahtaessani en voi käsittää onneani – mikä mökkiparatiisi meillä onkaan!

Matkablogistako mökkiblogi?

Olen tässä miettinyt. Omituisena keväänä, jolloin maailma yhdistyi tavalla, jota kukaan ei odottanut, on sisäinen maailmanikin heittänyt häränpyllyä. Neljän seinän sisällä hissutellessa, huolesta sykkyrällä ja ajoittaisen ahdistuksen lamaannuttamana olen miettinyt, mikä minulle on oikeasti tärkeää.

Kaipaan matkustamista, mutta matkabloggaajien valtavirrasta poiketen en välttämättä ikävöi uusien kaupunkien koluamista tai vielä vieraiden vuorien valloittamista. Kaipaan tuttuja maisemia, joiden auringonlaskuun piirtyviin siluetit tunnistaisin unissanikin. Sellaisia, joihin liittyy syviä muistoja. Ranskalaista maaseutua, Piemonten vihreinä kukkuloina kumpuilevia viiniviljelmiä, Kanarian ihmeellistä luontoa, Välimeren turkoosia vettä, Kainuun korpia, tunturien karua luontoa, Saimaan aaltoja ja suomalaisen saariston väljiä vesiä.

mökkiblogi

Kun tarkemmin ajattelen, en oikeastaan tiedä, onko matkakuume koskaan kuulunut sanavarastoni käytetyimpiin fraaseihin. Olen ajautunut ulkomaanmatkoilleni eri syistä. Moni matka on liittynyt työhön, harrastuksiin, kilpailuihin tai tapahtumiin, jotka järjestetään satunnaisessa kaupungissa. Usein olen matkustanut myös tapaamaan ulkomaille muuttaneita ystäviä. Matkustaminen muuten vain, koska kyseinen kohde kiinnostaa tai koska siellä on lämpimämpää kuin kotimaassa, ei ole minulle tyypillistä.

Vaikka keväälle varattujen Ranskan- ja Kööpenhaminan-matkojen peruuntuminen harmittaakin, en ole sormet syyhyten odottanut, milloin rajat aukeavat ja omaehtoisen karanteenit poistuvat. Ei minulla oikeastaan juuri nyt ole mitään syytä lähteä yhtään mihinkään.

Mitä pitempään asiaa mietin, sitä varmempi olen. En oikeastaan kaipaa varsinaista matkantekoa, vaan ikävöin mielenrauhaa tarjoavien maisemien lisäksi ihmisiä, jotka ovat jättäneet jäljen ja paikkoja, jotka soittavat sieluani. Kohtaamisia, jotka koskettavat. Niiden vuoksi ei tarvitse ulkomaille asti välttämättä lähteä.

Sitten on vielä mökki. Vuosien haave, joka tänä keväänä toteutui. Punainen tupa, jonka pihapiirissä puuhastelu pitää stressin loitolla ja laskee reilusti sykettä. Järvimaisema, jonka edessä Koronan aiheuttama ahdistus, työtilanteesta johtunut lamaantuminen ja kummallisesta keväästä kummunnut riittämättömyyden tunne kaikkosivat muutamissa minuuteissa.

Muuttuisiko matkablogi mökkiblogiksi? Kaikki on mahdollista, mutta ainakin toistaiseksi epätodennäköistä. Vaikka rakastankin mökkipuutarhassa möyrimistä, kirppareilla kiertämistä, pienen pintaremontin tekemistä, kesäkeittiössä kokkaamista, punaisen tuvan sisustamista ja laiturin päästä avautuvia maisemia, en halua rajata tarinoitani valkoisen lauta-aidan sisäpuolelle. Tahdon edelleenkin etsiä ja löytää, kirjoittaa kohtaamisista ja kertoa mistä saa parhaan burgerin, mikä on paras paikka yöpymiseen, mitä ehdottomasti kannattaa nähdä ja mihin luontokohteeseen tutustua.

mökkiblogi

Löytöretkeily jatkukoon lähellä. Mökkikunnan pihoilla ja poluilla, naapurikylien raiteilla ja kotimaan kunnailla. Keski-Suomi on kokonaan koluamatta, Savon sydämessä riittää tekemistä ja Pohjois-Karjalassakin on paljon nähtävää. Ja jos kaipuu kauemmaksi iskee, tutustun paremmin Baltiaan. Kaivan muistini syövereistä sinne säilöttyjä sukukielen sanoja ja tutkailen tarkemmin mitä Suomenlahden toiselta puolelta löytyy.

Ja mikä parasta – matkablogi voi olla myös mökkiblogi (puhumattakaan ruokablogista). Sitä paitsi matkablogi se on kotimaanmatkablogikin!

Saattaa olla, että maailmantilanteen muuttuessa löydän itseni vielä siemailemasta roseeta Ranskan maaseudulla tai ihailemasta lumisia huippuja idyllisessä alppikylässä, mutta toistaiseksi mennään tällä. Ja se riittää vallan mainiosti.