Ensikertalainen Kiilopäällä – matkalla maailman katolle

Puuskutan. En uskalla pysähtyä hetkeksikään, sillä epäilen, etten pääsisi enää liikkeelle. Kivet muljuvat kenkieni alla. Matkaa on jäljellä vain reilu kilometri, mutta se kulkee suoraan korkeuskäyrältä toiselle. Jyrkimpään kohtaan on rakennettu rappuset. Yritän keskittyä niiden laskemiseen, mutta sekoan luvuissa jo parinkymmenen askelman jälkeen. Jatkan puuskuttamista ja nousen muutaman rappusen selkä menosuuntaan päin. Saan maisemasta virtaa ja jatkan eteenpäin. Olen ensimmäistä kertaa Kiilopäällä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Kaksikymmentä minuuttia sitten makoilimme vielä hotellihuoneen mukavalla sängyllä. Olimme aiemmin päivällä huiputtaneet Pyhä-Nattasen ja sivulauseessa sopineet, että illalla olisi kiva kiivetä Kiilopään puuttomalle laelle. Suunnitelma oli kuitenkin haudattu, sillä ehdimme takaisin hotellille myöhemmin kuin kuvittelimme. Illalliskattaus oli jo alkamassa Suomen Ladun päämajan suuressa ruokasalissa. Oli valittava rehdin ruoan ja Kiilopäälle kapuamisen välillä.

Rumakuru

Pyhä-Nattanen

Kiilopäällä

Sitten siskoni alkaa laskeskella ääneen. Kilometrejä on suuntaansa kaksi. Jos nyt lähtisimme, ehtisimme kyllä illallisellekin. Ei huipulle mene kuin puoli tuntia, kun reippaasti kävellään. On kevyempi kulkea, sillä reppua eikä eväitä tarvita. Eikö olisikin hienoa olla auringonlaskun aikaan Kiilopäällä ja katsella pastellinsävyistä taivasta tunturin laelta? Eihän se huippu tietenkään mihinkään täältä katoa, yritän ensin toppuutella. Pitäisikö kuitenkin jättää reippailu seuraavalle kerralle? Samaan hengenvetoon jatkan, että en tiedä tuleeko toista kertaa ja jos tulee, niin milloin. Näin pohjoisessa en ole koskaan ennen ollut. Päätös on lopulta helppo. Vetäisemme hotellikäytävän kuivauskaapissa puoli tuntia pöhisseet vaelluskengät takaisin jalkaan, heitämme kuoritakit niskaan ja lähdemme matkaan.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Reitti Kiilopään huipulle alkaa Urho Kekkosen Kansallispuiston lähtöportilta. Se seuraa Kiirunan poluksi nimettyä rengasreittiä, nousee ensin loivasti ja tasaisesti tunturin kylkeä pitkin, jyrkkenee sitten ja päätyy karun kiviselle laelle 546 metrin korkeuteen. Kiilopään palvelut sijaitsevat jo valmiiksi yllättävän korkealla merenpinnasta, joten nousua tulee yhteensä “vain” reilut 200 metriä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Rumakuru

Laella polku loivenee ja hengitys alkaa tasaantua. Huipulla vastaan kävelee perhe, jonka isä on pukeutunut t-paitaan. Pyörittelemme päitämme, sillä ihan noin lämmin maailman katolla ei ole. Oikeastaan päinvastoin: Kiilopäällä tuivertaa niin, että korvissa humisee ja kameraa näpräävät näpit alkavat tuntua kohmeisilta. Pieni poika keräilee kiviä ja asettelee niitä päällekkäin. Emme henno huomauttaa, että niin ei oikeastaan saisi tehdä.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Kiilopäällä, kansallispuistoissa ja kaikkialla muuallakin luonnon keskellä maastoon tai sen muodostelmiin kajoaminen on lailla kielletty. Se mikä saattaa näyttäytyä vierailijalle epämääräisenä kivikasana, kuoppana tai kallionmuotona saattaa alkuperäiskansojen pyhä paikka, säilytyskuoppana käytetty purnu tai historiasta kertova muinaisjäänne. Piirrä siis puumerkkisi ainoastaan autiotuvan, lintutornin tai laavun vieraskirjaan ja jätä koskematon luonto edelleen koskemattomaksi.

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Pyhä-Nattanen

Aurinko piilottelee taivaalla kiitävien pilvien takana, mutta valkoisen väleistä näkyy sentään silloin tällöin sinistä. Suoraan etelässä siintävät Sompion luonnonpuiston terävähuippuisten Nattastunturien ääriviivat. Urho Kekkosen kansallispuisto avautuu idässä ja pohjoisessa. Pieni ihminen on ihmeiden äärellä kuin maailman katolla, huomaamattomana hiekanjyvänä ikiaikaisen luonnon keskellä.

Kiilopäällä

Kiilopäällä

Lähdemme laskeutumaan lumoutuneina karun maiseman kauneudesta. Hämärä hiipii tunturin juurelle, kengät rahisevat soralla ja sormiin palailee pikkuhiljaa lämpö. Ehdimme hyvin illalliselle, ja seuraavana yönä näemme unta horisontissa hiljaisina seisovista jättiläisistä, sinisenä siintävistä tuntureista ja niiden liikuttavasta luonnosta. Aamun valjetessa pakkaamme tavarat ja lähdemme liikkeelle. Kiilopää on peittynyt pilviverhon taa. Rumakuru odottaa.

Kuvat on otettu Kiilopäällä, Pyhä-Nattasella sekä UKK-puiston Ahopään rengasreitillä. Osa otoksista on siskoni Miian kaunista käsialaa.

Häikäisevä Hepoköngäs ja pessimistien Puolanka

Hengästyttävän Hossan vaelluspäivän, hyvin nukutun yön ja matkustajakodin mainion itsepalveluaamiaisen jälkeen kurvaamme kaupan pihaan. Seuraava yö vietettäisiin peti ja puuro -majoituksessa Puolangalla ja hieman epäilimme, ettei siltä suunnalta Kainuuta välttämättä kovin kummoista illallista löydy. Koriin päätyi niin possumunkkeja, hedelmiä, pähkinöitä, suklaata kuin grillimakkaraakin. Tarkoitus oli koukata Hepokönkään kautta, sijaitsihan siellä yksi Suomen näyttävimmistä vesiputouksista.

Hepoköngäs – vesiputous keskellä korpea

Ajomatkalla kohti Hepoköngästä Puolanka yllättää. Internet nimittäin osaa kertoa, että keskustasta löytyy Puolangan pessimistien grillikahvila, jota ylistetään sosiaalisessa mediassa kätketyksi kainuulaiseksi aarteeksi. Vesi herahtaa kielelle jo ennen luonnossa reippailua. Paikalliset grilliherkut on ehdottomasti testattava. Mutta sitä ennen on ohjelmassa Puolangan kuuluisin nähtävyys, Hepoköngäs.

hepoköngäs

Kuohuva hepoköngäs loksauttaa leukamme ammolleen. Hepoköngäs sijaitsee Heinijoessa kohdassa, jossa joki ylittää melkein pystysuoran kallion. Puolangan keskustasta putoukselle on matkaa noin 16 kilometriä 891-tietä pitkin. Vaikka Hepoköngäs maailman mittakaavassa onkin varmasti vain loriseva puropahanen, minun silmissäni se on taas yksi ainutlaatuinen esimerkki kotomaan ihmeellisestä luonnosta, jonka takia todellakin kannattaa matkustaa pidemmällekin.

hepoköngäs

hepoköngäs

Melkein 20 metriä korkean putouksen kautta on 1900-luvun alussa kulkenut tukkilaistenkin uittoreitti. Puupöllit ovat lentäneet vauhdilla putoksen alla olevaan lampeen ja siitä eteenpäin pitkin jokiuomaa, jota nyt asuttavat majavat ja kehystävät talttahampaiden joen päälle kaatamat vanhat puut. Upea Hepoköngäs ja sen alapuolelle laskeutuva reitti on esteetön, polulle on rakennettu tukevat rampit ja näköalatasanne. Puuvajaan ja puuceehenkin pääsee pyörätuolilla.

hepoköngäs

hepoköngäs

Istuessamme putouksen niskan päälle rakennetulla laavulla makkaranpaistossa pölähtää Hepoköngästä ihailemaan iso porukka teekkareita. Tupsulakit keikkuen he katselevat putouksen kohisevia kuohuja. Mies katselee heitä pitkään ja tunnistaa pian teekkareiden edustaman killan. Kun käy ilmi, että mieheni on opiskellut samaa alaa yli 20 vuotta sitten, lähtee pojilta hattu päästä. Vanha käpy pääsi pätemään nuorempien kesäretkellä.

Hepoköngäs on muutakin kuin pelkkä putous. Ennen kuin nälkä ajaa meidät nuotiopaikalle, kierrämme geologisen luontopolun, joka kulkee jokikanjonin reunoja pitkin. Majavaan emme harmiksemme törmää, mutta sen talttahampaiden uria näkyy joka toisessa rannan puussa ja pesärakennelmiakin on useita. Maisemat, polku ja sen infokyltit ovat mielenkiintoisia, kannattaa siis varata ylimääräinen puoli tuntia reitin kiertämiseen. Polku alkaa putoukselta ja päättyy parkkipaikalle ja sen voi kiertää molempiin suuntiin.

hepoköngäs

Kuvaamisen, kohisevien kuohujen ja välipalaksi nautitun makkarapaketillisen jälkeen olemme valmiit jatkamaan matkaa. Pessimistien Puolangan grillihampurilaiset odottavat jo!

Pessimistien Puolanka

On kuin mummolaan tulisi, sellaiseen mummolaan, jossa tuoksahtaa paistinrasva. Puolangan pessimistien Grillikahvilan palvelua mainostetaan piittaamattomaksi, mutta mukavaa ja mutkatontahan se on. Kalahampurilainen sisältää pari kalapuikkoa, vähän salaattia ja kastiketta. Muut listalla olevat burgerit on nimetty näppärästi, valotaululle on sommiteltu sulaan sopuun änkyrä ukko, hankala akka, meleko mahoton, perustylsä hampurilaisen ja sörsseli.

pessimistien puolanka

pessimistien puolanka

Grillikahvilan sisustus naurattaa, ihan kuin olisimme aikamatkalla 70-luvun suomalaisessa kodissa. Lueskelen Puolangan esitteitä, joista selviää että pessimismi on puolivirallinen, mutta hyvin nerokas, kieli poskessa tehty, yksityisen tahon masinoima mainoskampanja. Vanhassa kuvaputkitelevisiossa pyörii paikkakunnan mainosfilmi, joka sekin on toteutettu hurtilla huumorilla, kuinkas muutenkaan.

pessimistien puolanka

Kuolevastä pitäjästä ja pessimismistä on tehty kunnan voimamara. Grillikioskin kulmauksessa myydään pinssejä, kangaskasseja ja postikortteja, joihin on painettu pessimistisiä toteamuksia. “Valmistun työttömäksi.” “Mitäpä se hyvejää” “Unelmat peruttu.” “Miksi aina minä?” “Isona minusta tulee pessimisti.” Ympäri kioskia on julisteita, joissa kerrotaan Puolangalla vietettävän pessimismipäiviä joka vuosi 1.1.–31.12. Hihittelen itsekseni, kuiva huumori uppoaa minuun täysillä.

pessimistien puolanka

pessimistien puolanka

pessimistien puolanka

Kuikan tila – maatilamajoitusta ja lapiohommia

Paras on vielä edessä. Paljakan lähellä sijaitsevalla Kuikan tilalla saamme oman huoneen yläkerrasta. Saunomaan pääsemme isäntäparin omaan saunaan, joka on lämmitetty meitä varten. Pellavaiset laudeliinat ja kattoon kiinnitetty hämyinen tähtitaivas tekevät terää pitkän ja kylmänkolean päivän jälkeen, eikä enää yhtään harmita se, että rantasaunaa ei viileän kelin vuoksi lämmitetty. Siemailemme muutaman lasillisen Suomussalmelta ostettua punaviiniä ja luemme kirjaa, kunnes uni voittaa.

Suurin yllätys eteemme tupsahtaa vasta aamulla. Istumme isäntäparin aamiaispöydässä ja maistelemme pitkään haudutettua puuroa, pihan marjapensaiden sadosta keitettyä mehua ja muita paikallisia tuotteita. Kun isäntä on hävinnyt hirviporukan kuukausittaiseen kokoontumiseen, kakaisee emäntä kurkkuaan ja pohtii, uskaltaisiko hän kysyä meiltä vielä jotakin, kun vaikutamme kuulemma sellaisilta tekijäihmisiltä.

Vilkaisemme hämmentyneinä toisiamme ja toteamme vähän varuillamme, että kysyä aina saa. Kaksimieliset aivoni ehtivät sadasosasekunneissa kehitellä vaikka mitä skenaarioita, enkä todellakaan osaa arvata mitä tuleman pitää. “Tuota noin”, aloitti majatalon emäntä. “Kun me olemme isännän kanssa jo huonoja liikkumaan, voisinkohan pyytää teiltä vähän apua?“

Pidätämme hengistystämme, kun hän jatkaa: “Pihavalo kaatui viime talvena auratessa ja nyt sen tilalle pitäisi asentaa uusi. Sähkömies tulee paikalle, heti kun hänelle soitamme, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa kuoppa, johon uuden pihavalon betonijalusta valetaan. Jos sovittaisiin vaikka niin, että maksaisittekin tämän yöpymisen työllänne? Minulla olisi tuolla pihalla lapio jo valmiina.”

Sinnehän me sitten marssimme, pihamaalle. Lapio odottaa vanhan valotolpan juurella, eikä aikaakaan kun mies käy kivisen maan kimppuun. Hiki ja hiekka lentää, kun hän riehuu lapion varressa ja kampeaa ladosta löytyneen rautakangen kanssa isoja kiviä kuopasta ylös. Kun kuoppa on kaivettu, käykin ilmi, että myös betoni pitäisi valaa. Hetken betonipussin ohjeita ihmeteltyämme tartumme tuumasta toimeen.

hepoköngäs

Kun taksvärkki on tehty, on emäntä niin kiitollinen, että hakee keittiöstä ison kylmäkassin ja täyttää sen pakastetulla hirvenlihalla ja kanttarelleillä. Me istumme anopin laina-autoon ja kaasutamme pois pihalta pyörällä päästämme. Näin voi käydä vain Kainuussa, Pessimistien Puolangalla.

Juuan Porttilouhi – samettisen satumetsän tunnelmissa

Kun idea kiertomatkasta Kainuuseen syntyi, tiesin välittömästi missä yöpyisimme. Olin kuullut Vuokatin kupeeseen kasvaneesta majatalosta pelkkää hyvää, ja halusin käydä paikan päällä tutkimassa, miksi majapaikkaa hehkutetaan superlatiivein ja lempein laatusanoin. Niinpä ennen kuin varsinaista ajoreittiä oli edes päätetty ilmoitin miehelle, että ensimmäinen yöpymiskohteemme olisi Haapala BnB.

Juuan porttilouhi

Matka miehen kotipaikkakunnalta Pohjois-Karjalasta Vuokattiin on lyhyt, joten teimme pari koukkausta taipaleen varrella. Juuan idyllinen myllymuseo haaveiden siltoineen oli nähty vesisateisessa vartissa. Koukkasimme vielä pikkuruinen kodinkoneliikkeeseen laturiostoksille ja tsekkasimme kirpparin, josta löysin pellavapyyhkeitä, aterimia, lautasia sekä maailman kauneimmat lasipikarit. Lasit mies tosin pari päivää reissun jälkeen onnistui huitaisemaan lattialle, mutta hei – sirpaleet tuovat onnea! Shoppailun jälkeen käännyimme isoa tietä pohjoiseen ja suunnistimme kohti Juuan porttilouhea.

Juuan porttilouhi

Juuan porttilouhi

Tie oli kuoppainen ja karkea sora pakotti ajamaan mateluvauhtia. Kunnan nettisivuilta napatut lähestymisohjeet olivat epämääräiset ja verkko keskellä metsäautotietä olematon, mutta karkean kartan perusteella löysimme kuin löysimmekin itsemme autiotuvan edestä. Vedimme sadevaatteet niskaan ja lähdimme taivaltamaan kyltin osoittamaan suuntaan. Kävi ilmi, että reitti oli osa UKK-verkostoa, mutta muita samoilijoita emme siitä huolimatta sateisessa metsässä tavanneet.

Minä vilkuilen varovaisena ympärilleen kuin saaliseläin, joka odottaa pedon hyökkäävän minä hetkenä hyvänsä. Säikyn jokaista rasahdusta ja olen varma, että mutkan takaa tömistelee vastaan metsän kuningas ja näyttää kuka täällä määrää kaapin paikan. Vilkas mielikuvitus laukkaa liiankin kovaa, olemmehan lähestymässä pyhää paikkaa.

Suurpetojen sijaan törmäämme reilun kilometrin käveltyämme uskomattomaan näkymään. Jyrkkäreunaisen rotkon pohjalla virtaa puro, jota ympäröi samettinen satumetsä. Juuan Porttilouhi on uskomaton ilmestys. Kaduttaa, että jätin kameran autoon, sillä olisin ehdottomasti halunnut tallentaa nämä näkymät muuallekin kuin aivojeni muistilokeroihin. Kännykkä saa tällä kertaa kelvata, vaikka tiedänkin, että kuvat eivät anna paikalle minkäänlaista oikeutta. Juuan Porttilouhi on koettava itse.

Juuan porttilouhi

Juuan porttilouhi

Laskeudumme varovasti korkeilta kallioilta alas ja ihailemme luonnon muovaamaa taideteosta. Mykistymme molemmat, sillä puroa reunustavat sammalet ja saniaiset hehkuvat häikäisevän vihreinä. On hiljaista, kallion päällä tuivertanut tuuli ei yllä rotkon pohjalle ja vehreys pehmentää äänimaiseman. Joku on pysääyttänyt ajan, vain vesi jatkaa kulkuaan ikiaikaisessa uomassaan. Puronmutkassa uiskentelee suuri sammakko. 

Varsinainen portti, se jonka läpi sairaita ja vaivaisia kannettiin paranemisen toivossa, oli hankalasti saavutettavissa. Kipuamme kuitenkin kivien väliin ja löydämme vahingossa myös peittämättä jääneen geokätkön. Luonnonkivien muodostamien kaarien alittaminen on aina kuumottavaa, sillä vaikka ne olisivat seisseet paikallaan vuosituhansia, on eroosio voinut kuluttaa muodostelmia niin, että monumentti rojahtaa niskaan ja hautaa tutkimusmatkailijan alleen. Eihän se kovin todennäköistä taida olla, vaikka liian vilkas mielikuvitus maalaileekin uhkakuviaan.

Juuan porttilouhi

Vesisade päättyy. Nautimme vielä hetken hiljaisuudesta ja lähdemme kipuamaan takaisin kallion päälle rakennetulle nuotiopaikalle. Syömme suklaapatukan puoliksi ja palaamme polkua pitkin takaisin autolle. Varvut ovat kastelleet lahkeeni, ja niistä vesi on valunut matalavartisten kenkien sisään. Se ei haittaa, sillä Juuan Porttilouhi oli eittämättä märkien sukkien ja palelevien jalkojen arvoinen. Vaihdan jalkaani kuivat sukat ja kengät, ja olen valmis jatkamaan matkaa. Sotkamo ja Haapala BnB:n lämmin peti odottavat jo!

Tämä on kuusiosaisen Roadtripillä Kainuussa -sarjan ensimmäinen osa. Syksyn aikana seikkaillaan Pohjois-Karjalan puolelle jäävän Juuan lisäksi Sotkamossa, Suomussalmella, Hossan kansallispuistossa, Puolangalla ja Ärjänsaaressa.