Ota minut tällaisena kuin oon

Meikkaaminen ei ole koskaan kiinnostanut minua. Yläasteella yritin, koska kaikki muutkin tekivät niin, mutta lopputulos oli todennäköisesti kaikkea muuta kuin onnistunut. Pian kyllästyin, koska en jaksanut herätä aamulla niin aikaisin, että ehtisin puuteroida piiloon näppylät ja muut virheet ihossa. Annoin olla, lisäsin vain ripsiväriä ja neutraalia huulipunaa. Vielä aikuisenakin arkimeikkini koostuu ripsiväristä ja huulikiillosta. Niitäkin lisään aamuisin vain, jos tiedossa on jotain normaalipäivästä poikkeavaa. Kuljen siis ympäriinsä luomuna, vain silmänympärys- ja päivävoide kasvoillani. Pukujuhliin sentään panostan ja koetan sutia kasvoihini hyviä puoliani korostavaa kosmetiikkaa.

Ihoni on onneksi pääosin hyvinvoiva ja suhteellisen tasainen. Kerran kuussa kasvojen iho saattaa kukkia, muuten se lähinnä vain rasvoittuu ja kuivuu vuodenaikojen mukaan. En tiedä onko minulla hyvät geenit vai onko kaiken takana monipuolinen ja terveellinen ruokavalio. Ihooni olen joka tapauksessa perustyytyväinen. Varressanikaan ei ole valittamista, se on kiitettävästi pysynyt elämän käänteissä mukana pettämättä oikeastaan kertaakaan. Painovoima on kuitenkin armoton, nelikymppinen ei ole enää nuori, ei ainakaan ulkoisilla kriteereillä mitattuna. Mutta mitä sitten?

kasvot ilman meikkiä

Tiedän, että silmäluomeni roikkuvat, otsani on korkea ja että huuleni ovat epäsymmetriset. Tummat silmänaluset kertovat huonosti nukutuista öistä, eikä ihoa voi hyvällä tahdollakaan kutsua enää kimmoisaksi. Poskessa on useampikin arpi ja alahuulessa tumma syntymämerkki. Joidenkin mielestä kasvoissani on myös epämiellyttävä luomi ja kulmakarvani kaipaisivat ruokkoamista. Vartalossani on selluliittia ja elämän jättämiä jälkiä. Haluaisinko korjata nämä asiat? Epävarmana teininä – ehkä, aikuisena naisena – en, sillä ne ovat osa identiteettiäni, ne tekevät minusta minut. Olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena, epätäydellisen ainutlaatuisena.

järvessä

Niinpä kun minulta kolme vuotta sitten castingkuvauksissa kysyttiin, mikä olisi tällä hetkellä parasta, mitä voisi tapahtua, vastasin kysymykseen suurinpiirtein näin: parasta olisi, että ihana mies kävelisi vastaan ja ottaisi minut juuri sellaisena kuin olen. Arvostaisi vahvuuksiani ja hyväksyisi heikkouteni. Olin kyllästynyt tuntemaan riittämättömyyttä arvostelevien silmäparien edessä. Turhautuneisuutta siitä, että minun odotettiin olevan jotain muuta kuin olen tai muuttuvan joksikin, jollainen en halunnut olla. Halusin tuntea kelpaavani omana itsenäni. Virheellisenä ja epätäydellisenä ihmisenä.

saunanraikkaana

Olen onnekas, sillä kohtasin myöhemmin juuri sellaisen ihmisen. Miehen, joka rakastaa minua hyllyvästä päärynäpyllystä, eriparirinnoista ja pömppövatsasta huolimatta. Joka saattaa sanoa, että ripsivärin lisääminen on tarpeetonta, sillä hän tykkää silmistäni ilmankin. Joka silittää sänkisääriäni eikä huomauttele pitkäksi venähtäneestä juurikasvusta. Joka kunnioittaa sitä kuka olen ja mistä tulen, arvostaa tekemisiäni ja hyväksyy ärsyttävimmätkin luonteenpiirteeni. Joka valitsi minut, ja jonka minä valitsin. Kaikista eletyn elämän aiheuttamista kolhuista ja lommoista huolimatta – tai ehkä juuri siksi.

laiturilla