lappi

Pötköttelyä pöllölakanoissa – yöjunalla Lapin lumille

/ piapas / 8 kommenttia

Asuin suurimman osan lapsuudesta Rovaniemellä. Välimatkaa Helsinkiin oli 834 kilometriä. Kuopion mummolaan kilometrejä kertyi 511. Lappi oli onneksi lähellä, parissa tunnissa ajoi tunturiin. Ajomatka oli tarpeeksi lyhyt myös takapenkkiläisille, vaikka kysymysten määrä lienee ollut melkoinen. Ollaanko jo perillä? Kauanko vielä kestää? Siksi pidemmät matkat taitettiin usein junalla.

Sinivalkoisissa makuuvaunuissa oli kolme sänkyä päällekkäin. Ylin oli aivan katonrajassa ja minä halusin nukkua aina siinä. Villainen viltti pisteli, pussilakanoita ei 80-luvun makuuvaunuissa ollut nähtykään. Ihoa vasten oli lakana, jonka toinen pää käännettiin viltin päälle. Viltti oli harmaa, lakana valkoinen, kulmassa VR:n sininen logo.

makuuvaunujen infografiikkaa

Ravintolavaunu oli neljän lapsen perheelle liian kallis, joten omat eväät pakattiin aina mukaan. Eväspussit avattiin heti, kun juna lähti liikkeelle. Karjalanpiirakoita, voileipiä ja mehua. Jostain syystä mieleen on jäänyt erityisesti se kerta, kun äiti oli laittanut itse leipomiensa karjalanpiirakoiden päälle juuston sijasta kannuswurstia. Se oli murrosikäisen mielestä pyhäinhäväistys. Juustoa sen piti olla, pelkkää juustoa. Kun sitten loppujen lopuksi suostuin syömään makkaralla päällystetyn piirakan, pyysin toisenkin.

tauko tampereella

Vanhaan hyvään aikaan kiskojen kolke jatkui läpi rataverkon. Säännölliseen kolkkeeseen oli turvallista nukahtaa. Unen läpi saattoi kuulla asemien kuulutukset ja makuuvaunun käytävillä kävelevät makuuhyttinaapurit. Peitto oli raskas ja lämmin. Pissahätää pidäteltiin viimeiseen asti ja tietenkin se pahin hetki ajoittui aina aseman kohdalle. Vessanpöntön reiästä näkyi suoraan raiteille, se oli samaan aikaan jännittävää ja jotenkin ällöttävää. Kuinkahan moni nykypäivän lapsista ymmärtää sanonnan ”toimii kuin junan vessa?”

Yöjunalla ja eritoten makuuvaunuilla on edelleen erityinen paikka sydämessäni. Odotan melkein enemmän matkustamista makuuhytissä kuin saapumista tunturiin. Hytit ovat muuttuneet, mutta tunnelma on sama. Ohi kiitävät metsät, kiskojen satunnainen kolke, asemien valot.

ravintolavaunussa

Ravintolavaunussa uppo-oudot juttelevat keskenään ja mikrossa lämmitetyt ranskalaiset ovat nahkean sitkeitä. Samassa pöydässä istuva rouva tilaa lisää valkoviiniä. Viereinen seurue herkuttelee pihveillä. Me hipsimme hyttiin ja juomme pahvimukeista lasilliset punaista. Yömyssyjen jälkeen makaan mukavasti puhtaissa pöllölakanoissa, luen kirjaa pitkälle yöhön matkan taittuessa itsestään. Vessa on edelleen käytävällä, mutta pöntön reiästä ei enää näy raiteita.

pöllölakanat ja punaviini

Aamupalalla tarjoillaan ilmaista puuroa mustikkakeiton kera. Ikkunan toisella puolella hämärä alkaa valjeta. Räntä räiskii lasiin, mutta maa on valkoinen. Kemijärven asemalaituri on loskainen ja liukas. Odotamme bussia, joka vie meidät tunturiin. Tuntia myöhemmin astumme ulos linja-autosta, lunta sataa ja jalat uppoavat mökkitiellä melkein polvia myöten lumeen. On kuin kotiin tulisi.

askeleet hangessa

ps. Melkein myöhästyimme junasta ja siinä kiireessä kameran piuha unohtui kotiin. Pahoittelut siis huonosta kuvanlaadusta, se on yksin omenapuhelimen syytä. Kunnollisen kuvakavalkadin näette sitten, kun palaamme pohjoisesta.

Tunturifiiliksissä

/ piapas / 1 kommentti

Minua ei olisi ilman tunturia. Molemmat vanhempani kilpailivat 1960–70-lukujen taitteessa mutkamäen suomenmestaruuksista. Aikana, jolloin sukset olivat puuta, laskutakkina oli villapaita ja kypärää käytettiin vain syöksylaskussa. Sukset kulkivat tunturiin pikku-Fiatin katolla ja rinteet tampattiin ihmisvoimin. Tunturissa he tapasivat myös toisensa, kiersivät kisoja, valmensivat ja opettivat. Menivät naimisiin ja saivat lapsia, joille pantiin sukset jalkaan heti, kun pienet jalat kantoivat. Voin siis perustellusti väittää, että tunturi on minussa, se virtaa suonissani kohisten. Ja se veri vetää valkoisille hangille vastustamattomalla voimalla.

WP_20160216_10_17_38_ProWP_20160216_10_17_33_Pro

Niinpä thaimaanlomien sijaan laihdutan lompakkoani lapin hiljaisessa luonnossa, kalpeana kumottavan sydäntalven auringon alla, pakkasessa, viimassa ja lumituiskussa. Hiihtoloma on hiihtoloma ja minun paikkani on silloin tunturissa ja laduilla, kuruissa ja kairoilla, rinteissä, notskipaikoilla ja rinneravintoloissa.

WP_20160216_10_09_09_ProWP_20160216_15_24_06_Pro

On vaikea löytää vertaa sille fiilikselle, jonka kokee noustessaan tunturin laelle yhtä aikaa auringon kanssa ja laskiessaan alas koskemattomia kissanjälkiä, pakkasyön synnyttämän riitekerroksen kirskuessa kanttien alla. Joskus aurinko ei näyttäydy ollenkaan ja koko viikko vietetään alhaalla roikkuvien pilvien sisällä, näkyvyyttä on muutama metri ja laskeminen auraamista kepiltä kepille. Eikä sekään haittaa.

WP_20160213_13_29_21_ProWP_20160213_14_32_26_Pro

Rinteiden koluaminen hapottaa reidet ja jäätää varpaat. Tauko on paikalla useamman kerran päivässä. Monojen lonksunta rinneravintolan lattiaa vasten, porosoppa lounastauolla, kuuma kaakao ja tuore rinkelimunkki, kuuma hehkuviini tai kylmä siideri afterskissä. Sitäkin on tunturifiilis.

WP_20160216_11_46_00_ProWP_20160215_14_08_15_ProWP_20160213_12_46_24_Pro

Laskupäivän jälkeen kovia kokeneet lihakseet huolletaan mökkisaunan hämärässä. Takki on tyhjä, takkatuli loimuaa ja vatsa on täynnä veripalttua ja pottumuussia. Iltaelämää ei ole, koska kukaan ei vain jaksa. Minun tunturiini ei tulla bilettämään, saunaolut ja lasillinen punaista ovat enemmän kuin tarpeeksi. Sillä seuraavana aamuna kissanjäljet kutsuvat taas tunturiin aamuvarhaisella nousevan auringon säteiden saattelemana.

WP_20160216_10_34_58_Pro

ps. Mieskin laskee. Tämä kausi avattiin yhdessä Pyhätunturissa, josta kuvatkin ovat. Parin viikon kuluttua kutsuu Andorra ja Grandvaliran valkoiset vuoret. Olen onnen tyttö.