Kirjoitan listoja. Ideoin, merkkaan muistiin ja ladon allekkain tekemistä odottavia tehtäviä. Tee tarjous, ehdota yhteistyötä, kysy lisätietoja artikkelia varten, laskuta edellinen kuukausi, soita puhelinoperaattorille, toimita tilitoimistoon tiliote, hahmottele blogiteksti, muistuta yhteistyökumppaneita olemassaolostasi, jatka kirjaidean kehittelyä – ja muista instata tänäänkin. Saan mielihyvää siitä, kun tekemiset järjestyvät paperille, ja pääni sisäinen sekamelska rauhoittuu hieman. Hyrisen tyytyväisenä, ja hetkellisesti on tehokas olo, vaikka tuloksena onkin vain yksi lista lisää. Muistikirjojen pino muistuttaa jo Pisan kohtalokkaasti kallistunutta tornia.
Vilkaisen nopeasti, mitä somessa tapahtuu. Selaan Facebookin ryhmiä, tsekkaan linkkarin ja katson instagram-stooreja. Osallistun tosi tärkeään keskusteluun, klikkailen kiinnostavia linkkejä, luen laajoja artikkeleita, ja kirjaan muistiin niiden synnyttämiä ideoita. Olen jo laskemassa puhelimen kädestäni, kun muutama notifikaatio pongahtaa näytölle. Kurkkaan vielä nämä, ajattelen, vaikka to do -lista kummitteleekin tarmokkaana takaraivossa.
Ja kas, pian onkin jo lounasaika. Lämmitän edellisenä päivänä kokattua pastaa, ehkä katson samalla yhden jakson YLEn uutta sarjaa Aikuisia. Seuraava jakso alkaa automaattisesti edellisen perään – ei kai tässä nyt niin kiire ole, ettenkö ehtisi, kestäähän yksi jakso vain parikymmentä minuuttia? Kun toinen jakso päättyy, suljen päättäväisesti selaimen ja avaan kalenterin. Katson kelloa ja tajuan, etten enää ehdi puoliakaan siitä, mitä ajattelin ja siirrän iltapäivälle merkitsemäni duunit seuraaville päiville. Sitten ryhdyn viimein töihin.
Neljässä tunnissa saan aikaan yllättävän paljon, koska on pakko. Kalmanlinja on tehokas motiivi. Huijaan itseäni, sillä oikeasti läppäri hilluu sylissäni iltayhdeksään saakka. Temppareiden ja Bachelorin lomassa teen homman sieltä, toisen täältä. Viimeisen sähköpostin lähetän kymmeneltä. Suljen vihdoinkin koneen ja keitän ison kupillisen teetä.
Saatan lykätä yksinkertaisen sähköpostin kirjoittamista ja lähettämistä tuntien ajan, vaikka lopulta kun työhön ryhdyn, on se taputeltu valmiiksi viidessä minuutissa. Haluaisin olla tehokkaampi ja saada aikaan enemmän. Jos todella aloittaisin työn tekemisen puoli kahdeksalta, jolloin joka tapauksessa olen jo hereillä, olisi pääosa hommista tehty ennen puolta päivää, eikä minun tarvitsisi käyttää yhteistä ilta-aikaa koneella kökkimiseen.
Tiedostan kaiken tämän, mutta silti en saa itseäni niskasta kiinni. Kuinka vaikeaa ensimmäinen askelen ottaminen voi oikein olla? Miten suuri on kynnys tarttua tekemiseen, kirjoittaa ensimmäinen lause tai ottaa puhelin käteen ja soittaa asiakkaalle? Sijaistekeminen on tuttua opiskeluajoilta, mutta totuinko tenttikirjojen välttelyyn niin, että sama tapa siirtyi työelämään?
Jopa siivoaminen kiinnostaa enemmän kuin kotikonttorihommat, ja se on minulta paljon sanottu. Tällä viikolla työnteko on sujunut kohtuullisen hyvin, eikä ole ollut tarvetta turvautua siivoamiseen. Ette usko, miten silti hävetti, kun ovikello tänään soi ja sen takana seisoi tuotenäytteitä toimittava tyyppi. Tiesin hänen piipahtavan iltapäivällä, mutta en ollut ajatellut, että hän astuisi kynnyksen yli, ottaisi kengät jalastaan ja kävelisi keskelle keittiön kaaosta, joka saumattomasti jatkui olohuoneen puolelle. Makuuhuoneen ovikin oli auki, sänky petaamatta, käytettyjen vaatteiden kasoja lattialla ja keskellä huonetta purkamaton matkalaukku, jonka uumenista lasketteluvaatteet ruokottomasti rönsyilivät. Viikonloppuna on pakko siivota.
Viimeksi eilen keskustelin kampaajan kanssa aloittamisen vaikeudesta. Hänen jälkikasvunsa oli saanut tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosin ja kuulemma tämä meikäläisen meno kuulosti samanmoiselta. En kiellä, enkä myönnä, mutta pärjään ilman lääkärin paperiakin, ainakin toistaiseksi. Ei sinänsä ole ihme, että työpäivien rakenne hakee vielä muotoaan, sillä elän yrittäjän elämää vasta kolmatta kuukautta. Työaikaa, tehtäviä ja muita raameja ei enää määrittele organisaatio tai esimies, vaan kaikki on yksin minun vastuullani. Etsin aktiivisesti ratkaisuja itseni johtamiseen, mutta sopivien tapojen löytyminen vie aikaa ja se minun on pitkin hampain hyväksyttävä. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveistäni suurin.
Myös tämän tekstin kirjoittamista lykkäsin kaksi päivää. Nyt se kuitenkin on vihdoin tässä, elävänä edessänne. Ajatukset siirtyivät mustaa valkoiselle hieman kömpelöin kirjaimin ja laahaavin lausein, mutta parempaan en juuri tänään pysty. Tästä on suunta vain ylöspäin. Niin ainakin toivon, ja suljen tietokoneen tältä päivältä. Kello on 22:52 ja teekattila on viimeinkin tulilla.