Nykyistä asuntoa etsiessäni ensisijaiset kriteerit olivat yksinkertaiset: ikkunoista tulviva luonnonvalo ja toimiva, olohuoneen jatkeeksi sijoitettu keittiö. Seuraavina prioriteettijärjestyksessä tulivat etelään tai lounaaseen avautuva parveke, mallikas pohjaratkaisu sekä tilava vaatehuone. Olin harvinaisen onnekas, sillä kaikki edellä mainitut ehdot täyttyivät Hitas-arpajaisissa voitetussa 62-neliöisessä kaksiossa.
Valo piti tietysti kuvitella, mutta muut yksityiskohdat kävivät ilmi pohjapiirrustuksesta. Keittiö sijaitsi ehkä hieman hassusti suoraan ulko-ovea vastapäätä, käytännössä sisään tullessa käveltiin suoraan keittiöön, mutta ainakaan uunia ja jääkaappia ei ollut suljettu erilliseen keittokomeroon. Parvekkeella oli tilaa kuutisen neliötä ja se katsoi suoraan lounaaseen. Lasitettuna siitä tulisi oiva paikka kasvattaa yrttejä, tomaatteja ja chilejä. Pohjapiirrokseen merkittyä saunavarausta ei käytetty, sillä taloon rakennettaisiin taloyhtiön yhteinen kattosauna. Tilalle tuli walking closet – vaatehuone, johon mahtui kävelemään sisään.
Ostimme vasta suunnitteluasteella olevan asunnon yhdessä silloisen avomieheni kanssa. Laina ja asunto pantiin puoliksi ja nimet raapaistiin virallisiin papereihin. Seurasimme rakentamisen etenemistä ja valitsimme pintamateriaaleja jo vuotta ennen kodin valmistumista. En vielä tiennyt tai osannut arvata, mitä tuleman piti.
Kaksi ja puoli kuukautta ennen yhteisen kodin valmistumista erosimme. Elämä luisui käsistäni ja lattia altani. Ei onneksi kirjaimellisesti, sillä ex-puolison myötävaikutuksella päätin muuttaa uuteen kotiin yksin. Aloittaa alusta ja sisustaa ihanan pesän, josta kavala maailma olisi kaukana.
Muutto oli päivää ennen vappuaattoa, kutakuinkin tasan neljä vuotta sitten. Muuttolaatikoiden kantamisen hoitivat Helsingin pelastuslaitoksen salskeat palomiehet pakettiautoineen. Kaverit kantoivat pienempiä nyssäköitä ja minä seisoin keskellä asuntoa osoitellen sormellani mihin mikäkin laatikko lasketaan. Vappuaattona istuin yksin vanhan, kauhtuneen räsymaton päällä tyhjällä parvekkeella ja join kuohuviiniä ylioppilaslakki päässäni.
Ensimmäiset viikot nukuin patjalla keskellä tyhjää makuuhuonetta. Yhdellä seinällä oli kadulta löydetty vitriinikaappi, toisella edelliseen asuntoon ostettu lipasto. Olohuoneessa oli vanhain tavarain liikkeestä kannettu sohvapöytä, sekä toinen entisen kodin televisioista. Kierrätyskeskuksesta olin ostanut pinnatuolin, jonka asetin sohvapöydän eteen. Yhdistelmä toimi kätevästi sekä ruokapöytänä että sohvaryhmänä.
Kierrätyskeskus on pesänrakentajalle aarreaitta. Astiat, aterimet ja keittiönpöytä, kaikki löytyivät sen loppumattomasta aarreaitasta. Parvekkeelle nikkaroin loikoilupaikan löytönurkan kankaista ja vanhasta runkopatjasta, joka maksoi kaksikymppiä. Koti alkoi näyttää kodilta.
Se taustoista, siirrytäänpä kyökin puolelle. Keittiön kaappien ja laatikoiden täyttäminen oli yllättävän vaikeaa. Oli mahdollisuus räjäyttää kaikki rutiinit ja sijoittaa tavarat juuri niin kuin itse parhaaksi näkee. Kattilat, kipot ja kulhot helposti saataville, useimmin käytettävät astiat lyhyen ihmisen korkeudelle ja vain harvoin tarvittavat hyllyille, joiden saavuttamiseen tarvitsee tuolin. Kenenkään muun mielipidettä ei tarvinnut ottaa huomioon. Kun keittiö oli järjestyksessä, koti alkoi tuntua kodilta.
Kolme vuotta myöhemmin keittiöoni astui toinen insinööri. Jätti kenkänsä eteiseen ja asettui taloksi. Raivasi yläkaapeista tilaa olutlaiselle ja painekattilalle, taisi tuoda salaattilingon ja leipälapionkin. Mies, joka rakastaa ruuanlaittoa niin paljon, että roolit menevät välillä iloisesti sekaisin. Ruokabloggaaja löysäilee sohvalla viinilasi kädessään ja nousee ylös vain silloin, kun joku työvaihe vaatii kameraa. Blogipostausta kirjoittaessa tivaan reseptiä, jota hän ei tietenkään ole kirjoittanut ylös.
Mies viihtyy myös ruokakaupassa. Vertailee kilohintoja ja bongaa tarjouksia. Ostaa pari kiloa sisäfilettä ja heittää sen pakkaseen. Kantaa kotiin palan possua, sillä se oli halpaa. Neljä tuntia myöhemmin saatamme syödä nyhtöpossupurilaisia. Ei tule mieleenikään valittaa.
Sata vuotta sitten suomalaiset asuivat savuisissa torpissa ja tupakeittiöissä. Sivustavedettävissä istuttiin päivisin ja nukuttiin öisin. Aamuisin herättiin vieri vierestä, joku nukkui pirtinpöydän penkillä. Huoneen nurkassa oli puuhella tai avotulella toimiva keittonurkkaus, johon tulet tehtiin aamuvarhaisella. Seinän toisella puolella oli sauna. Siellä synnyttiin ja siellä jätettiin jäähyväiset edesmenneille. Elämä oli läsnä jokaisessa neliössä eikä turhaa tavaraa mahtunut säilyttämään missään.
Vaikka asuminen on vuosikymmenien kuluessa muuttanut muotoaan, keittiön kutsu on edelleen vahva. Funktionaalisuuden aikakaudella kehiteltiin Suomessakin keittiöitä, jotka on pyhitetty vain ruuanlaittoon. Sinne voisi sulkeutua omaan rauhaansa pikkuvaimo, joka uuraasti ahertaa perheensä ravinnon eteen ja tarjoilee aterian erilliseen ruokailuhuoneeseen. Miehellä ei keittiöön ollut asiaa. Muusta asunnosta eristetty keittiö pitäisi äänet ja hajut sisällään, sillä arkkitehdit suuressa viisaudessaan ajattelivat niiden häiritsevän perheen muuta elämää.
Nämä täsmäkeittiöt eivät onneksi lyöneet läpi. Suomalaiset tunkivat keittiönpöydän keittiöön vaikka väkisin, oli huone sitten kuinka pieni tahansa. Keittiö pysyi kodin ytimessä, se oli sydän, joka yhdisti perheenjäsenet päivittäin. Keittiötä ei haluttu piilottaa ovien taakse tai pohjapiirroksen sokkeloihin.
Meidänkin keittiömme on keskellä kotia. Se on kirjaimellisesti sydän, joka sykkii lämpöä kodin jokaiseen nurkkaan. Siellä keitetään, paistetaan ja friteerataan. Siellä valmistuu juureen leivottu ruisleipä ja maailman paras pizzataikina. Siellä syödään ja juodaan. Ehkä vähän pussaillaankin.
Kun ystävät tulevat kylään, eivät sohvan istuintyynyt juurikaan kulu. Kaikki kerääntyvät keittiöön, istuvat pöydän ääreen tai tarttuvat kauhaan. Yhteistuumin valmistuu pitkän kaavan illallinen, pikalounas tai pikkusuolainen naposteltava. Isäntä häärii essussaan ja minä viihdytän vieraita. Kaikki on erinomaisen hyvin, eikä kukaan kaipaa jatkoille kapakkaan. Pikkutunneilla kaivetaan esiin lautapelit, juustot ja portviini. Joulusta saakka säilötty suklaalevy avataan ja se maistuu paremmalta kuin koskaan.
Parhaat bileet ja mielenkiintoisimmat keskustelut käydään keittiössä, jonka ympärille ei haluta vieläkään rakentaa seiniä. Joskus silti törmää asuntoihin, joiden keittiöt on eristetty elämästä. Jos sellainen tulee vastaan, uudet asukkaat repivät seinät alas ja rakentavat saarekkeen, baaripöydän tai avokeittiön. Yhä edelleen keittiö on kodin sydän, joka vetää puoleensa sinua ja minua, meitä kaikkia.
On hyvä, että edes joku asia pysyy, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu. Ruokaa ei ainakaan vielä voi ahmia älypuhelimen näytöltä, vaan katse on nostettava pois kännykästä ja kohdattava toinen ihminen. Kodin (tai ravintolan) sydämessä, keittiön nurkassa, ruokapöydän äärellä.
Jutun inspiraationa on ollut Ylen tuore artikkeli Savupirtistä saarekkeen ääreen – suomalaisen kodin hurja muodonmuutos sadan vuoden aikana.
