kesä

Karkkipäivän suolainen kinuskikastike

/ piapas / 4 kommenttia

En muista koskaan olleeni karkkilakossa. Popsin hyvällä omallatunnolla silloin tällöin suklaapatukan tai pari palaa tummaa suklaata. Rakastan salmiakkia, lakritsaa ja kirpeitä hedelmänameja. Turkinpippureista en tykkää, enkä muistakaan imeskeltävistä karamelleista, ne rikkovat kitalaen. Täytelakuja en ymmärrä. Viinikumit on nekin aika ällöttäviä. Suolainen kinuskikastike, siitä en sen sijaan voi saada tarpeekseni!

Kuopion mummolan naapurissa oli maailman isoin leikkipuisto ja sen vieressä kioski. Se oli sitä aikaa, kun irtarit olivat lasin väärällä puolella ja piti sormella osoitella, että 20 pennillä tuota ja markalla tuota toista. Silloin tutit maistuivat paljon paremmalle ja merkkaritkin olivat tuplasti isompia ja sitkeämpiä. Vasta vuosien jälkeen merirosvorahojen halkaisijaa pienennettiin, koska joku meinasi tukehtua niihin. Serkkujen kanssa tungettiin paketillinen Hubbabubbaa kokonaan suuhun ja jauhettiin sitä loppupäivä, kunnes nukkumaan mennessä asetettiin ne kirjahyllylle odottamaan aamua (yyh). Sallan mummolassa keittiön kulmakaapissa oli aina jemmassa suffelipatukoita ja Kuukkaselta ostettiin joka kerta rasiallinen suklaarusinoita. Joskus mummi osti Fazerin parhaita, mutta lapsen suussa niiden maut olivat outoja. Tykkäsin vain ruskeassa käärepaperissa olleesta Toscasta ja niistä jääkarhukarkeista.

suolainen kinuskikastike

Kotona meidän siskokatraan karkkipäivää vietettiin lauantaisin. Ison tavaratalon alakerrassa oli kassan yhteydessä ihmeellinen irtokarkkipiste, josta sai kauhoa itse pussiin jos jonkinlaista toffeekuutiota ja vaahtokarkkia. Jos karkkipussit ostettiin ruokakaupasta, niiden sisältö jaettiin tarkasti tasan keittiön pöydän ääressä. Jokaiselle ihan yhtä monta ja jos jäi yli, pistettiin ne puoliksi tai neljään osaan. Minä säästin omiani ja kun pienemmät olivat ahmineet kaiken, saatoin syödä omani siinä nenien edessä. Julmana isosiskona piilottelin myös suklaapatukoita patjani alla, ja sieltä sitten niitä nakersin muiden nuoleskellessa huuliaan.

Isona en ole karkkipäiviä harrastanut. Syön suklaata ja salmiakkia, jos siltä tuntuu, mutta muuta karkkia en kovin usein kotiin edes osta. Leffaan toki varustaudun isohkolla irtaripussilla, mutta yleensä en ehdi syödä edes neljäsosaa, kun tulee paha olo. Makeanhimon (harvoin) yllättäessä kokkaankin mieluummin jotain oikeasta sokerista kuin napostelen jättipussillisen keinotekoisilla makeutus- ja väriaineilla pumpattuja karamelleja. Tällä viikolla se jotain oli suolainen kinuskikastike ja jäiset puolukat, maustettuna Ensitreffit alttarilla -kauden ensimmäisellä jaksolla. Pala taivasta maan päällä.


Suolainen kinuskikastike

1 dl ruokosokeria
0,5 dl muscovadosokeria
2 dl kuohukermaa
50 g voita
sormisuolaa

Sulata kuumalla pannulla sokerit, paahda vähän, jos haluat tummemman maun ja sekoittele joukkoon kerma. Normisokerikin käy, itse tykkään käyttää valkaisemattomia sokereita, niissä on enemmän makua. Älä säikähdä, jos sokeri kiteytyy uudestaan kylmän kerman vaikutuksesta, se sulaa kyllä kun vähän kapustalla heiluttelet. Keittele hetkinen, kunnes kinuski on ihanan kullanruskeaa, eikä enää niin litkua. Lisää voi. Ripottele lopuksi päälle vielä sormisuolaa. Ota puolukat (tai karpalot) pakkasesta ja kaada päälle kinuskia. Jos jotain jää (as if), kaavi suolainen kinuskikastike purnukkaan ja nosta jääkaappiin. Käy seuraavina päivinä lusikoimassa salaa suoraan suuhun. Ommmmmm.

Jokaisessa lusikallisessa maistuu elämä, sen suola ja kirpeät hetket.

Artisokkatahna ja focaccia – piknikin peruspilarit

/ piapas / 1 kommentti

Tänä aamuna ajoin pyörällä töihin ja melkein jäädyin. En tahdo luopua vielä kesämekosta ja niinpä huristelin sellainen päälläni fillarilla aamunraikkaassa pohjoistuulessa. Koska kesää silti vielä on jäljellä, aurinko paistaa ja viikonlopuksi luvassa taas täydellinen pikniköintisää, ylpeänä esitän: Tie miehen sydämeen käy eväiden kautta vol. 2!

artisokkatahna

Kuten niin monet vakiorepertuaariini kuuluvat suosikit, myös artisokkatahna on ruokapiirisyöminkien peruja. Ystäväni Anski tarjosi tuota samettisen ihanaa levitettä focaccialeivän kylkiäisenä ja tuosta hetkestä lähtien olen tehnyt sitä melkein jokaisiin kekkereihin. Gluteeniton, laktoositon, lihaton ja kalaton artisokkatahna sopii  kaikille. Ohje on alunperin Fazer Amican ruokalehdestä vuodelta 2007. Testiryhmänä on toiminut myös EA-perhe, sillä tätä on ahmittu niin Suomenlinna-piknikillä, kutosten karonkassa kuin meidän erojuhlissakin. Approved, kysykää vaikka Violalta tai Maaretilta! Reseptistä riittää levitteeksi noin pellilliseen focacciaa.

Artisokkatahna

Purkillinen säilöttyä artisokkaa (250g)
1 sitruunan kuori raastettuna
1/2 sitruunan mehu
1 dl HYVÄÄ oliiviöljyä (ei Rainbow)
1/2–1 tl sokeria
1/2 tl suolaa
(kylmäsavustettua leikkelettä: possu/härkä/heppa)

Puristele artisokan sydämistä neste pois. Raasta sitruunan kuori (varo ettet raasta mukaan valkoista osaa, se kitkeröittää maun) ja purista mehu. Yhdistä ja soseuta sauvasekoittimella tahnaksi. Lorottele sekaan vähitellen oliiviöljyä sauvalla samalla surautellen. Mausta. Suolan kanssa pitää olla varovainen, etenkin jos artisokat ovat lilluneet suolavedessä. Olennaista on, että maistelet lopputulosta ja lisäät sitruunaa/öljyä/suolaa/sokeria tarpeen mukaan.

Sipaise focaccian tai muun leivän päälle ja nautiskele. Jos syöt lihaa, ilmakuivatut/kylmäsavustetut leikkeleet maistuvat tämän kanssa älyttömän hyvältä. Alkuperäinen ohje käskee paahtamaan parmankinkkuviipaleita uunissa 200 asteessa hetken ja imeyttämään ylimääräiset rasvat talouspaperiin, mutta minä olen ostanut ihan suomalaista possua tai härkää kylmäsavustettuina leikkeleinä. Toimii vallan mainiosti niinkin!

leivät

Bonuksena vielä hellepäivän herkku: skumpalla höystetty mansikka-melonisalaatti! (Montakohan huutomerkkiä saan tähän postaukseen vielä  mahtumaan?) Ohje on kopioitu sellaisenaan ruokaraamattuni Pastanjauhantaa-blogin kommenttiboksista, koska en osaisi itse tätä paremminkaan sanoittaa. Resepti äänitehosteineen, olkaapa hyvät!

Ihan ässä hedelmäsalaatti on sellainen, johon tulee verkkomelonia, cantaloupe-melonia ja vesimelonia sekä mansikanpuolikkaita. Sitten (*lor*) lorautetaan inkiväärisiirappia (saa ainakin Stockalta… mitäpä ei saisi Stockalta!) ja kuohuviiniä kostukkeeksi. Miksipä ei vähän ehkä sitruunamehua (*splösh*), että tulee lisää särmää. Laitetaan laukkuun spray-kermavaahtoputelin kanssa ja nautitaan puistossa kylmän kuohuviinin (*glug*) kera.

Mansikkasalaatti

Ps. Pahoittelut korvamadon istuttamisesta ja hieman epäesteettisestä melonisalaattikuvasta. Paremman foton löydät ylempänä linkatulta Pastanjauhantaa-sivustolta.

Maalaismaisemaa en saata unohtaa

/ piapas / 2 kommenttia

Viime viikon vietin pyörän pakkarilla. Mittariin tuli 1200 km kiemuraisia kyläteitä ja mutkaista asfalttia iloisessa Itä-Suomessa. Yövyimme ystävien mökeillä ja sukulaisten nurkissa, pysähdyimme jäätelökiskan lipan alle pitämään sadetta ja litkimme punaviiniä auringon laskiessa tumman metsän taa.

Näin pitkää matkaa en ole aiemmin viettänyt kyytiläisenä, ilmavirran pauhatessa korvissa ja moottorin murahdellessa 1400-kuutioisen menopelin penkin alla. Näkymä pelkääjän paikalta oli enimmäkseen tämä:

Takaraivo

Kuitenkin, kun käänsi päätään, koivikot ja peltoaukeat kiisivät ohi, järvivesi kimmelsi, aurinko paistoi ja vettä tuli välillä kuin aisaa. Maisemat vaihtuivat, mutta jokin pysyi: itäisen Suomen pikkukylät toistuivat teiden varsilla toinen toistaan idyllisempinä. Punaiset torpat vastaleikatun nurmikon ympäröiminä, puilla lämpiävät pihasaunat, halkopinot, lehmät ja lampaat. Joka kerta, kun nenään leijui palavan puun tuoksu, teki mieli pysähtyä, sillä ihan varmasti jossain lämpesi sauna.

Kaiken tämän keskellä mieleen hiipi alakulo ja apeus. Kansallismaisemassa oli särö. Pikkukylien keskustat täyttyivät autioista ja pikku hiljaa rapistuvista tuvista. Kyläkoulujen portaat puskivat heinää ja mökkitiet olivat kasvaneet horsmaa jo lähes mahdottomiksi kulkea. Se ainoa puoti kymmenien kilometrien säteellä oli saanut laudat ikkunoihinsa. Elämästä kaupan kulmilla kertoivat enää haalistuneet teippaukset, markiisit ikkunoiden yläpuolella ja ruohon seasta pilkottavat pyörätelineet.

Kyläkauppa ei ole vain paikka, jossa tehdään päivittäiset ruokaostokset. Se on pienen maalaistaajaman keskus, jossa tapahtuu ja jonne tullaan päivittämään kuulumiset. Yhtä aikaa rauta-, kirja- ja lelukauppa. Jonne pääsee, vaikka ei omistaisi autoa tai pystyisi enää ajamaan sitä, ja joka pelastaa ja palvelee iltamyöhäänkin, kun vain koputtaa ovelle. Siksi oli surullista huomata, että näitä kauppoja ei kohta enää ole. Palvelut kuihtuvat ja kylät niiden mukana. Viimeksi eilen kuulin, että myös vanhempiani hyvin palvellut kyläkauppa on lopettanut. Saman kauppiaan kauppa-auto lakkasi kulkemasta jo pari vuotta sitten. Lähin ruokakauppa on nyt 30 kilometrin päässä.

Pyörän selässä on aikaa ajatella. Tämänkin postauksen idea syntyi siinä istuessa. Jälkeen päin harmittelen vain sitä, etten tajunnut pyytää kuskia pysähtymään hylättyjen kauppojen näyteikkunoiden ja kauppa-autojen edessä kuvaamista varten. Valokuvilla on todistusvoimaa, jota sanoilla ei ole. Seuraavalla kerralla pysähdyn.