joulukalenteri

Joulukalenteri – luukku 4: Ohrarieskaa ja kylmää voita

/ piapas / 2 kommenttia

Olen isäni puolelta lappilainen. Pohjoisesta periytyvät luonteenlaadun lisäksi myös monet joulupöytämme perinteet. Kinkun ja laatikoiden lisäksi meillä syödään poronkäristystä, pottumuusia ja puolukkaa. Leipäkoriin ladotaan karjalanpiirakoita, mallasleipää ja ohraleipää.

joulukalenterin 4. luukku

Eikä mitä tahansa ohraleipää, vaan mieluiten Kursulaista. Sallassa leivottua ohutta ohraleipää eli rieskaa, jossa ohrajauhojen osuus on 86,4 prosenttia.

Rieskan syömisessä on koulukuntaeroja. Välillä leipä syödään sellaisenaan, toisinaan halkaistuna. Pari päivää vanha leipä on parhaimmillaan, kun sen halkaisee ja lämmittää joko paahtimessa tai mikrossa ja sivelee päälle kylmää voita. Jos oikein haluaa pröystäillä, voi sipaista siihen päälle vielä juustoviipaleen. (Kuva on lainattu internetin syövereistä.)

kursulainen ohrarieska

Kursulaisen rieskaa ei tietääkseni etelän kaupoista saa, joten hamstraamme harvinaista herkkua kasseihimme aina kun Sallassa käymme. Kotona heitämme leipäpinon pakastimeen, jotta ne voi sulattaa pöytään, kun juhlahetki koittaa. Jos pakastimen varastot ovat ehtyneet, on minun ryhdyttävä hommiin. Aattoiltapäivänä etsin vanhempieni kuiva-ainekaapista luomuohrajauhot ja riittävän suuren kulhon ja pyöräytän rieskataikinan. Lopputulos ei tietenkään pärjää alkuperäiselle, mutta herkullista se on silti. Kokeile vaikka!

Helppo ja nopea ohrarieska

4 dl (luomu)ohrajauhoja
1 dl (luomu)vehnäjauhoja
1/2 dl (luomu)graham- eli täysjyvävehnäjauhoja
3 dl kylmää vettä
1 tl suolaa

Laita uuni lämpiämään 250 asteeseen. Sekoita suola ja jauhot nopeasti mahdollisimman kylmään veteen (taikina nousee kuumassa uunissa aavistuksen lämpötilaeron vaikutuksesta). Taikinaa ei tarvitse vaivata yhtään ja se saa jäädä löysähköksi, mutta jos se tuntuu liian löysältä lisää hieman ohrajauhoja. Kumoa taikina leivinpaperille ja ripottele sen päälle reilusti ohrajauhoja. Painele käsin n. puolen sentin paksuiseksi pyöreähköksi leiväksi. Käytä jauhoja, jos taikina edelleen tarttuu käsiin. Paista uunissa 6 minuuttia, ota leipä pois, käännä se ylösalaisin ja paista toiset 6 minuuttia. Anna levätä liinan alla hetkinen. Ota jääkaapista kylmä voi, sipaise leivälle ja nautiskele lämpimäiset. Pilko sen jälkeen tuore leipä leipäkoriin ja vie joulupöytään.

valmis itseleivottu rieska

Joulukalenteri – luukku 3: Joulukorttien tehtailua

/ piapas / Jätä kommentti

Liimasimme vuosi sitten oveen ”ei mainoksia”-tarran. Sen jälkeen postiluukku on kolahtanut lähinnä seurakunnan aviisien, SPR:n jäsenkirjeiden ja satunnaisten laskujen saapuessa. Lehtiä meille ei tule ja postikorttejakin harvakseltaan. Onneksi äiti ja siskot viitsivät vielä lomareissuiltaan niitä lähettää. Omin käsin kirjoitettu kortti tai kirje on ihana poikkeus tässä digitoituneessa maailmassa.

3. luukku

(Olisipa muuten joskus mahtavaa saada oikea käsinkirjoitettu kirje! Ensi vuonna, kun työn oravanpyörä hieman hidastuu, taidan kehittää jonkinlaisen kirjeprojektin.)

Sen vuoksi iloitsen suuresti jokaisesta (joulu)kortista, jonka kynnykseltäni löydän. Joulunalusviikolla töistä kotiin tuleminen jännittää, avaan oven varovasti ja kerään joulupostin eteisen matolta. Vaivalla itse väkerrettyjä, kuvissa tuttuja pikkutonttuja tai kauniita lumimaisemia. Joulukortit pääsevät kunniapaikalle, ensin ikkunalaudalle vieri viereen, myöhemmin mummilta perittyyn, seinällä roikkuvaan korttitaskuun.

mummin joulukorttitasku

Suomalaiset lähettivät viime vuonna yli 30 miljoonaa joulukorttia. Jos luvun jakaa kaikkien yli 15-vuotiaitten kesken, jokainen meistä ilahdutti lähimmäisiään 6,7 joulutervehdyksellä. Postin viime vuonna tekemän kyselytutkimuksen mukaan kortteja lähettävät erityisesti yli 35-vuotiaat, he postittivat joulukuussa keskimäärin 15 korttia tai enemmän.

viime vuoden joulukortteja

Minun joulukorttilistallani on ollut parhaimmillaan yli 60 nimeä. Sukua ja ystäviä, siipan serkkuja ja entisiä työkavereita. Sittemmin listan on lyhentynyt, mutta edelleen tuntuu tärkeältä muistaa sellaisiakin ystäviä, joita ei syystä tai toisesta ole päässyt vuoden aikana tapaamaan.

askarreltuja joulukortteja

Useina vuosina olen askarrellut korttini itse. Kerta toisensan jälkeen olen pähkinyt pääni puhki, sillä eihän samaa ideaa voi käyttää kuin kerran. On valokuvattu lumihangessa Tähtien sota -ukkeleita huopaiset minitonttulakit päässään, liimailtu joululaulujen nuotteja ja kiinnitetty korttiin kulkusia, leikelty jouluaiheisia akuankkoja, ripoteltu kimalletta kiiltokuvaenkeleihin ja ostettu vanhoja mustavalkoisia kortteja, jotka on varustettu punaisin somistein. Tai sitten on painettu kortteihin sormenjäljet ja taiteiltu omakuvia niiden päälle.

omakuva joulukortissa

Jossain vaiheessa päätin tukea suomalaisia joulukorttitaiteilijoita ja ostin monena vuonna peräkkäin Virpi Pekkalan piirtämiä joulukortteja. Akateeminen kirjakauppa myi niitä pitkään kymmenen nipuissa, kunnes kortit poistuivat valikoimista. Piti palata askartelun pariin.

SPOILER ALERT! Jos olet joulukorttilistallani ja haluat yllättyä, älä lue tämän pidemmälle tai älä ainakaan katso kuvia!

Kaksi viikkoa sitten olin töissä Ateneumin joulumyyjäisissä ja aikani museokaupan korttihyllyä tuijoteltuani päätin tänä vuonna ostaa kortit sieltä. Matti Pikkujämsän nasevan nokkelat eläinkuvitukset ovat olleet mieleeni aina. Timo Mänttärin kaupunkijoulua kuvaavat kortit taas ovat uskomattoman kauniita ja henkivät nostalgista tunnelmaa. Helsinki, minun joulukaupunkini.

tämän vuoden joulukortit

Mikä mahtaa olla joulukorttien kohtalo? Jäävätkö ne diginatiivien sukupolven jalkoihin? Toivon totisesti, että joulutervehdykset eivät vielä kymmeniin vuosiin ole katoavaa kansanperinnettä. Jos yhteiskunnan logistiset ratkaisut sen sallivat, aion ainakin minä lähettää vielä 95-vuotiaanakin. Vapisevin käsin ja huolella kuva-aiheeni valiten, muistellen niitä aikoja, jolloin jokainen suomalainen lähetti 6,7 joulukorttia joka joulu.

Joulukalenteri – luukku 2: brownie ja cookie ne yhteen soppii

/ piapas / 4 kommenttia

Keksit. Ne ovat kuivia, mauttomia ja menevät murusiksi. Hannatädinkakut ovat minulle suuri mysteeri, samoin lusikkaleivät. Pahimpia ovat Carneval-keksit, joissa on värillinen kuorrute toisella puolella. Kuin keinotekoisilla väriaineilla maustettua sahajauhoa söisi. Kaneliässät ovat ihan jees, samoin Dominot ja Oreot, jos välissä on alkuperäinen täyte.

img_2797

Syystä, jota en pysty ymmärtämään, rakastin lapsena Marie-keksejä. Imeskelin keksin pehmeäksi ja annoin mössön sulaa suuhuun. Outoa, sillä niissä jos missä, maku on unohtunut reseptistä. Digestiveissä vähän sama juttu, vaikka niissä hitunen makua onkin, se muistuttaa lähinnä pahvia, terveellistä sellaista. Keksit ovat muutenkin kummallinen leivonnaisten muoto. En koskaan osta niitä sellaisinaan nautittaviksi, ne kuuluvat ostoskoriin vain silloin, jos niitä tarvitaan jälkkärissä.

Juuri nyt keittiön kahvikaapissa on puoli pakettia Bastogne-keksejä. Ne jäivät yli kanelijäädykkeestä, jonka valmistin ystäville yli kuukausi sitten. Yhden olen tainnut nakertaa teekupposen kera, lopuille on kehitettävä joku muu käyttötarkoitus, sillä nekin alkavat maistua vanhetessaan puulta.

Yksi poikkeus tähän keksien syrjintäkeissiin on, ja se on cookies. (Häiritsee muuten ihan simona, kun en tiedä onko tuolle leivonnaiselle suomenkielistä vastinetta. Miten tuo muka taipuu? Leivoin kuukieisseja? Kuukieita? Menevät samaan sarjaan Sara la Fountainin kapkeiksien kanssa,  vaikka hänellä olisi kyllä suomennettukin vastine käytössään, kuppikakku.) Erityisesti sellaiset, jotka ovat keskeltä ihanan sitkeitä. Ne takertuvat hampaiden purupintoihin vähemmän ihanasti, mutta aah, miten niihin siitä huolimatta tulee himo.

Siitäpä sitten sopivalla aasinsillalla päästään jälleen kerran hehkuttamaan MasterChef Australian hienoutta. (Pliis älkää paljastako kuka voitti, mulla on vielä viisi viimeistä jaksoa katsomatta!) Nimittäin Harry, tuo merenelävien kokkauksen kuningas, kokkasi keskellä yötä yllätyshaasteessa cookieiden (argh) ja brownieiden (argh!) syntisen liiton lopputuotetta: brookieita (argh!!). Mikä mieletön keksintö! Sitkeää, tahmeaa ja kosteaa, mutta kuitenkin pinnaltaan rapeaa. Jos keksitaivas on olemassa, se on tässä.

Brookies menossa uuniin

Anteeksi Harry, tuunasin reseptiäsi hiukan, koska kaapissa ei ollut maissijauhoja tai vaniljauutetta eikä tarpeeksi tummaa suklaata. Perusreseptiä voi maustaa näin joulukuussa vaikka kanelilla, kardemummalla tai neilikalla tai vaikka mantelirouheella. Yhdestä annoksesta tulee pellillinen. Pahoittelen, että reseptissä on grammamitat. Mutta toisaalta, jos et vielä omista digitaalista keittiövaakaa, olisiko aika hankkia sellainen? Tai kirjoittaa joulupukille, pukki kyllä ymmärtää herkkujen päälle.

Harryn tuunatut brookieissit

125 g 70% tummaa suklaata
50 g valkoista suklaata
25 g voita
110 g sokeria
40 g vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
2 pientä munaa
1/2 tl vaniljasokeria
50g tummaa suklaata rouhittuna

Laita uuni lämpiämään 180 asteeseen. Paloittele suklaat ja lisää ne voin kanssa metalliseen kulhoon. Nosta kulho vesihauteeseen ja pyörittele, kunnes suklaat sulavat. Valkosuklaata on vaikeampi sulattaa, mutta elä hättäile, paakut eivät tässä tilanteessa haittaa. Jäähdytä.

Vaahdota loput ainekset sähkövatkaimella kevyeksi ja ilmavaksi. Lisää jäähtynyt suklaaseos ja sekoita hyvin. Lusikoi pellille ruokalusikallinen kerrallaan. Ripottele päälle karkeaksi rouhittu suklaa ja painele se taikinaan hellästi. Paista 12–13 minuuttia ja annan jäähtyä, ettet polta suutasi. Oijoi ja omnom!

ps. Keksit syötiin taas ennen kuin kamera ehti paikalle, pitää varmaan vähän tsempata, mikä ruokabloggari se tällainen on?